15-vuotias Siru on tehnyt päätöksen - hän ei aio koskaan päästää ketään kovan kuorensa sisään. Eihän hän edes usko tosiystävyyteen, eikä varsinkaan tosirakkauteen.
Kunnes yhtenä iltana hän tapaa Mariuksen. Sen, joka voisi antaa hänelle ne molemmat.
...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— S I R U —
Rappukäytävästä ei lehahdakaan nenääni viinan löyhkää, vaan pelkkä vanhan talon ominaistuoksu. Sellainen kellarimainen, ihan kuin mummin hillokellarissa. Tuoksu on kotoisa eikä yhtään ahdistava. Oikealla seinällä on lasien taakse teljetty kirjaintaulu, jossa näkyy talossa asuvien ihmisten sukunimiä. Virtanen. Gustafsson-Aaltonen. Heino.
Peltokorpi, asunto 8.
Marius ei sano sanaakaan, hän vain ohjaa minut kädellään viittoen pimeään portaikkoon. Astelen hänen perässään toiseen kerrokseen ja hätkähdän, kun kuulen yhden asunnon takaa vauvan itkua ja yritän psyykata itseäni pitämään mielikuvitukseni kurissa. Siellä asuu ihan tavallinen perhe ja vauva itkee vain nälkää tai väsymystä, ei sen dramaattisempaa. Tunnen itseni ihan urpoksi, että edes ajattelen muuta.
Kolmannen kerroksen tasolla on neljään eri asuntoon vievää ovea. Reunimmaisen asunnon ovessa lukee Heino ja sen vieressä Gustafsson-Aaltonen. Seuraavassa ovessa ei lue nimeä ollenkaan, mutta perimmäistä ovea koristaa tärisevin tikkukirjaimin kirjoitettu EI MAINOKSIA, KIITOOOS -lappu, ja sen alapuolella nimi Peltokorpi.
Marius kaivaa taskustaan avainnipun ja on pudottaa sen maahan. Hän sopertaa liudan kirosanoja ja on edelleen ihan muissa maailmoissa. En tiedä miksi hän on noin hermostunut, mutta pelkään sen johtuvan sen hoipertelevan miehen kanssa käydystä keskustelusta. Jos hän pelkää nyt paljastaneensa liikaa itsestään minulle. Rappukäytävästä kuuluu rasahdus oven avauksesta ja kun ovi paukautetaan kiinni, sen kovaääninen kaiku saa minut hätkähtämään. Marius katsoo minua huolissaan. En halua hänen luulevan minun oikeasti pelkäävän tätä taloa, vaikka se on varmaan jo käynyt hänelle harvinaisen selväksi. "Oon vähä säikyllä tuulella", selvennän.
"Huomaan", hän sopertaa ja löytää nipusta viimein oikean avaimen. Tärisen edelleen kuin haavanlehti, kun hänen asuntonsa oven narina kaikuu pitkin rappukäytävän seiniä. Kämpässä ei ole valoja päällä, joten en näe sen sisään vaikka yrittäisinkin. Marius potkaisee lumiset maiharinsa eteisen pimeään nurkkaan. "Meinaatsä jäädä sinne rappuun hengailee?"
"En", mutisen vastaukseksi. Ovi Marius Peltokorven salaiseen elämään on nyt suoraan silmieni edessä, mutta en saa jalkojani liikkeelle. En ehtinyt lähettää viestiä Samuelille, mutta minun olisi pitänyt ilmoittaa edes yhdelle ihmiselle missä oikeasti olen. Varsinkin nyt, kun mielikuvitukseni laukkaa ja alan laskelmoida mielessäni kauhuskenaarioita. Mariuksella voi olla jotain hämäriä kavereita, jotka ilmestyvät kutsumatta asuntoon ja alkavat uhkailla minua. Olen kuitenkin vasta 15-vuotias ja hänen kaikki kaverinsa vähintään parikymppisiä, ellei jopa eläkeikäisiä kuten se mies parkkipaikalla. Ehkä hän ilmestyy tuonne asuntoon myös, jakelemaan hämäriä minigrip-pusseja ja pakottavat minutkin kokeilemaan. Ehkä Marius vetää heti ensimmäiseksi viivan kokaiinia ja alkaa käyttäytyä pelottavasti. Lopulta hän tai hänen kaverinsa huumepäissään murhaavat minut eikä kukaan koskaan löydä minua ja veristä lappuhaalarimekkoa. Jos minut ja siskoni lempimekko löydetään verisenä, Saara tappaa minut uudestaan.
