SIRIUS

part 30

A/N:

Kurkistetaan tässä välissä vähän Mariuksen menneisyyteen, tää sijottuu vuoteen 2014 eli viis vuotta taaksepäin. Varoituksen sanana tää luku sisältää aika graafista tekstiä, ahdistusta ja itsetuhoisuutta, joten jos koet olevas herkkä sellaselle, niin voit skipata tän luvun, juonen kannalta et menetä kauheasti mitään muuta, ku Mariuksen mielenmaailmaa ja sitä, mistä kaikki synkkyys kumpuaa.

Kiitti ku luette
<3

***

—
M A R I U S
helmikuu
2 0 1 4
—

Herätyskellon kilinä sattuu mun korviin, ois pitäny vaihtaa puhelimeen joku vähemmän vittumainen herätysääni. Pistän sen silti torkulle vaan kuullakseni sen kymmenen minsan päästä taas. Ja siitä taas kymmenen minsan päästä. Ja siitä.

Oven alta tulee valoo, joten en todellakaan oo nousemassa vielä ylös. Ehkä vartin päästä, sit on turvallista nousta. Vedän peiton korviin ja nukahdan salamana, vaivun uneen ja nään taas samaa unta mitä oon nähny pari vuotta putkeen.

Mulla on siinä unessa ylppärijuhlat, äiti ottaa musta kuvaa isän kans, isä taputtaa mua olalle ja kattoo mua siinä helvetin ylpeenä. Siinä unessa koko päivä on täydellinen, syödään mun kunniaks taivaallista mansikkatäytekakkua ja erilaisia voileipäkakkuja, vietetään koko päivä pihalla juhlateltassa ja isä esittelee kaikille sukulaisille mun todistusta. Isä pitää puheen, et miten musta tulee insinööri ja miten ylpee se on sen ainoosta pojasta. Äiti tulostaa sen koulun pihalla otetun kuvan ja laittaa kehyksiin hyllylle. Äiti, isä ja Minttu kattoo sitä ylpeenä. Mä meen niiden taakse kattomaan sitä kuvaa.

Mä en ookkaan siinä kuvassa. Mun tilalla on Oskari Manninen.

Isä kattoo siinä kuvassa ylpeenä Oskari Mannista, ei mua. Ne juhlat järjestettiin Oskarille, se kakku oli Oskarille ja isä piti puheen Oskarille, ei mulle.

Ei mulle, koska mä en oo ylpeyden aihe. Mä oon pelkkä pettymys, synnin viemä, kävelevä katastrofi, luuseri, laumasta eksynyt, häpeäpilkku, mitä näitä nyt on.

Lopulta mä herään hiestä märkänä, ihan niinku nyt, vittu. Mun tukka on liimautunu päätä myöten ja peitto on ihan nihkee, mun henkeen ottaa ja mua oksettaa. Heti aamusta, niinku joka vitun aamu. Sammutan sen helvetin herätyskellon, mut sit kuulen askeleita oven takaa käytävältä, mun sydän hyppää kurkkuun asti, joten pistän kirkkauden himmeimmälle ja meen peiton alle selaamaan.

Vielä toiset kymmenen minsaa, sit mä nousen. Sit mä uskallan nousta.

Jegu on laittanu viestiä, et ois hyvää kamaa tarjolla, jos kiinnostaa. Kuulen isän äänen oven takaa, se puhuu jotain äitille, en saa sanoista selvää, mut selkäpiitä karmii.

"Marius! Ylös!"

Maha pyörähtää ympäri tosta matalasta äänestä, jossa on toruva ja kylmä äänensävy vaan sillon, ku se puhuu mulle. Ovi narahtaa, suljen helvetin nopeesti puhelimen ja esitän nukkuvaa. Sadasosasekunnin päästä peitto lentää mun päältä, tunnen sen kovan otteen mun paljaalla nilkalla, se nostaa kaikki ihokarvat pystyyn, se salpaa hengityksen, se saa mun sydämen pamppaamaan niin vitun kovalla voimalla, et mä pelkään sen tulevan rinnasta läpi.

"Etkö kuullu? Ylös siitä!"

Mumisen jotain epämäärästä, niinku oisin just nyt heränny, paniikki alkaa tulla väkisin mun kehoon, se kiehuu mun verisuonissa ja pistelee. Mä saan vaan vielä entistä kovemman otteen, tällä kertaa se myös nykäsee niin että tuntuu ku koko lonkka muljahtas pois paikoiltaan. Ulko-ovi käy, äiti ja Minttu lähti jo autoon.