15-vuotias Siru on tehnyt päätöksen - hän ei aio koskaan päästää ketään kovan kuorensa sisään. Eihän hän edes usko tosiystävyyteen, eikä varsinkaan tosirakkauteen.
Kunnes yhtenä iltana hän tapaa Mariuksen. Sen, joka voisi antaa hänelle ne molemmat.
...
Anteeks ku uudessa luvussa on kestäny näin hirveän pitkään! 😥 Mulla on ollu tän kirjan suhteen niin iso blokki päällä, mun on jotenki kauheen haastavaa kirjottaa tätä. Tätä varten mun pitää mennä tiettyyn mielentilaan ja käsitellä rankkoja aiheita, tuntuu että pakotan itteni elämään tätä Mariuksen tuskaa vähän liiankin elävästi ja se ahdistaa välillä 😂 Varsinkin ku oikeesti haluan kirjottaa tätä, mut se on välillä hiton vaikeeta.
Tää luku on myös normaalia huomattavasti lyhyempi, mutta mä julkasen uuden luvun jo varmaan huomenna, joten ehkä se ei haittaa!
Ihanaa lauantaita kaikille <3
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— S I R U —
"Kyllä sä voit mennä kouluun", Sinna sanoo jääkaapin oven takaa. Istun pöydän ääressä nakertamassa ruisleipää, vaikka mikään ei kyllä mene alas.
"Mun pitäis kyllä oikeesti, mut en mä haluais jättää Mariusta", sanon huokaisten ja vilkaisen olohuoneessa makaavaa poikaa, joka ei ole vieläkään herännyt.
"Mä oon sen kanssa täällä, en mä tän näkösenä kehtaa muutenkaan duuniin mennä", Sinna sanoo ja sulkee jääkaapin oven, näen taas hänen mukiloidut kasvonsa ja juuri syödyt ruisleivän palat alkaa möyriä vatsassani. Sinnan kasvot on vielä rajumman näköiset kuin eilen, oikeasti, mustelmat näyttää ihan hiton kipeiltä. Sinna avaa puhelimensa ja tiirailee itseään etukamerasta, hänen suunsa kääntyy irvistykseen.
"Ei vittu oikeesti", hän huokaa painellen turvonnutta poskipäätä sormenpäillään.
"Onko kipee?"
"Näyttää pahemmalta mitä tuntuu", Sinna sanoo toispuoleisesti hymyillen, kuin kokohymy sattuisi liikaa. Varmaan sattuukin.
"No hyvä", vastaan leipää haukaten. "Vai?"
"Mä vaan näytän tasan siltä, et mulla ois väkivaltanen mies", Sinna sanoo hymähtäen ja laskee puhelimen tiskipöydälle. "Mummelit kaupalla pelästyis ja huhut lähtis kiertää. Eikä Marius tosta oo hetkeen heräämässä muutenkaan, nii voit ihan hyvin mennä kouluun."
"Ootko varma?"
"Joo joo", Sinna nyökyttelee. "Sä oot ihan tarpeeks kusessa jo muutenki."
Se on ihan totta.
Valvoin eilen Sinnan kanssa yömyöhään jutellen. Kerroin hänelle yllättävän avoimesti kaikesta, perheestäni ja Mariuksesta, kaikista valheista ja tunteista, lestadiolaisuudesta ja vanhoista kavereistani. Sinna oli ihana, oikeasti. Välillä itkettiin ja välillä naurettiin, minusta oikeasti tuntui siltä, että minulla on ystävä. Sellainen ihan oikea ystävä, ei mikään hyvänpäiväntuttu tai koulukaveri. Sinnalle pystyi kertomaan ihan kaikesta ilman pelkoa tuomituksi tulemisesta ja hän oli ehkä paras lohduttaja ja neuvonantaja koskaan.
