15-vuotias Siru on tehnyt päätöksen - hän ei aio koskaan päästää ketään kovan kuorensa sisään. Eihän hän edes usko tosiystävyyteen, eikä varsinkaan tosirakkauteen.
Kunnes yhtenä iltana hän tapaa Mariuksen. Sen, joka voisi antaa hänelle ne molemmat.
...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— S I R U —
Suussani maistuu veri ja oksennus, kun jalkani ottavat ripeitä askeleita kuin ne olisi laitettu autopilotille. Ne kuljettavat minua koulun alueelta pois, puolen kilometrin matkan alikulkuun keskustan puolelle ja siitä kohti kerrostalolähiötä.
En voi muuta kuin toivoa, että kuulin väärin. Kuuloni ei ole koskaan ollut vahvin aisteistani eikä olisi ensimmäinen kerta, kun joku asia kääntyy nurinpäin päässäni. Kertoimet sille on vaan aika pienet, sillä on vain yksi mahdollinen Peltokorpi.
Minun Mariukseni.
Seison ovipuhelimen edessä ja tuijotan siinä olevia nappuloita, vaikka tiedän tasan tarkkaan mikä niistä on hänen numeronsa. En tiedä yhtään mikä minua odottaa sisällä. Vielä muutama viikko sitten elämässäni ei tapahtunut koskaan mitään jännittävää ja nyt draamaa on tipahdellut silmieni eteen kuin sieniä sateella. Mitään tällaista en kuitenkaan osannut odottaa, kun astuin hänen autonsa kyytiin kultasepänliikkeen parkkipaikalla. Että miltä tuntuu, kun koko vartaloni tärisee ja voin fyysisesti pahoin, kun pelkään niin paljon menettäväni sen yhden ihmisen. Sen, jonka koko olemassaolo oli minulle yhdentekevä vielä muutama viikko sitten, mutta nyt tuntuu kaikista tärkeimmältä ja arvokkaimmalta.
Hetken hengiteltyäni painan vapisevin sormin sittenkin Iivari Heinon asunnon numeroa, eikä mene kauaa kun kuulen ovisummerin surinan korvissani.
***
Seison Mariuksen oven takana jo toista minuuttia eikä hän avaa minulle ovea. Yritän pitää ajatukseni kurissa ja olla itkemättä, mutta sekunnit kuluvat tuskallisen hitaasti saaden minut pelkäämään pahinta. Nyt en enää pelkää edes sitä, että löytäisin asunnosta jonkun blondin. Nyt pelkään, että hän ei avaa ovea, koska on oikeasti jossain katuojassa pahoinpideltynä, naama niin veressä ettei häntä edes tunnisteta. Ja vaikka tunnistettaisiinkin, hän on niin vihattu henkilö Niemiharjulla, ettei häntä kukaan edes haluaisi auttaa. Pelkkä ajatus saa vatsani vihlomaan niin pahasti, että tuntuu kuin joku työntäisi sinne juuri teroitettua metsästyspuukkoa. Kääntäisi ja vääntäisi niin kauan, että kuolen sisäiseen verenvuotoon.
Hätkähdän, kun ovi räpsähtää auki. Ei Mariuksen ovi, vaan ovi takanani. "Onko se Siru?" Iivari Heino kurkkaa ovenraosta ja katsoo minua huolissaan.
"Marius ei avaa ovea... kuulin huhuja ja mua pelottaa et ne on totta ja.." niiskaisen ja pimpotan vielä kerran ovikelloa tuloksetta.
"Et sää sitä sieltä löydä", Iivari sanoo sen mitä pelkäsinkin, ja lopulta kyyneleet alkaa valua pitkin poskiani enkä saa niitä millään pysäytettyä. Iivari raottaa ovea enemmän auki ja viittoo kädellään. "Tule sisään."
Nielaisen palan kurkustani ja katson häntä ihmeissäni. "Mitä?"
"Tule nyt", Iivari suorastaan komentaa. "Marius on täällä."
