15-vuotias Siru on tehnyt päätöksen - hän ei aio koskaan päästää ketään kovan kuorensa sisään. Eihän hän edes usko tosiystävyyteen, eikä varsinkaan tosirakkauteen.
Kunnes yhtenä iltana hän tapaa Mariuksen. Sen, joka voisi antaa hänelle ne molemmat.
...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— S I R U —
Ehkä tällä on joku tarkoitus.
Ehkä joku ylempi voima yrittää kertoa minulle, ettei minun pitäisi mennä Mariukselle. Ehkä se everything happens for a reason -bullshit onkin totta ja tällä oikeasti onkin joku syvällisempi merkitys. Jos luulin jälki-istunnon olevan paha asia, niin ehkä jotain vielä pahempaa olisi tapahtunut tämän sijasta. Olisin päässyt Mariuksen luo, jotain olisi tapahtunut ja olisin lopulta särkenyt sydämeni, eli ehkä universumi yrittää suojella minua tällä tavalla. Ehkä tämä kaikki draama olikin lopulta parasta mitä minulle koskaan voisi tapahtua.
Tai sitten tämä on vain yksinkertaisesti ihan vitun perseestä ja ihan vitun epäreilua, koska siltä tämä todellakin tuntuu.
Ei minun pitäisi istua jälki-istunnossa sen takia, että draamanhakuiset kaverini onnistuivat sitten kuitenkin lopulta provosoimaan minua. Minun kuuluisi nyt olla kotona repimässä vaatekaappini sisältöä alas ja stressata asuvalintaani, ja lopulta sitten päätyä Saaran vaatekaapille ja saada riita aikaiseksi hänen kanssaan.
Asioiden on oltava aika huonolla tolalla, jos toivon olevani mielummin kotona riitelemässä siskoni kanssa. Mutta siinä tapauksessa ainakin pääsisin viettämään ystävänpäivää juuri sinne, mihin olen koko viikon odottanut pääseväni.
Mutta ei. Sen sijaan istun jälki-istunnossa. Kirosanan takia.
Säpsähdän ajatuksistani, kun Hannun puhelin pärähtää soimaan. Hän istuu työpöydän äärellä ja katsoo puhelimen näyttöä ja sitten minua ja taas näyttöä. Vatsassani muljahtaa. Hannun ilmeestä päätellen puhelimen näytöllä on äidin tai isän numero, ja hän aikoo haukkua heidän holtittoman tyttärensä luuseriksi suoraan silmieni edessä. En ihmettelisi yhtään, jos hän laittaisi kaiken lisäksi vielä kaiuttimen päälle ja joutuisin ihan viimeisen päälle nöyryytetyksi.
Puhelimen raivostuttavan iloinen kilkatus lakkaa, kun hän viimein vastaa siihen. "Haloo? .. Kyllä, Hannu Kivimäki puhelimessa ... mitä? Aada oksentaa? ... voi ei ... olen vielä töissä ... valvon jälki-istuntoa .. jaa .. no ei auta muu kun lähteä tulemaan ... nähdään pian ... hei hei." Hannu sulkee puhelimen ja katsoo minua kulmat kurtussa. "Meidän nuorimmainen on alkanut päiväkodissa oksentaa, joten joudun nyt lähtemään."
Juuri kun olen jo innostumassa pääsisinkö taas kuin koira veräjästä, niin hän jatkaakin: "Älä luulekaan että se vaikuttaisi tähän jälki-istuntoon millään tavalla. Menen opettajanhuoneen kautta ja etsin uuden valvojan."
Huokaan raskaasti ja valun penkissäni niin alas kuin pääsen. Hannu luo ovella minuun merkitsevän katseen ja käskee olla kunnolla. Tekisi niin paljon mieli sanoa että hei haloo, mitä helvettiä mä täällä yksin alkaisin riehuu, mutta ihan siihen minulla ei ole pokkaa. Ei minulla ole varaa joutua enempää vaikeuksiin, vaikka luulen kyllä jo saavuttaneeni pohjan. En edes muista monesko jälki-istunto tämä on tälle lukukaudelle. Lopetin laskemisen jossain kolmenkymmenenkuuden paikkeilla.
