15-vuotias Siru on tehnyt päätöksen - hän ei aio koskaan päästää ketään kovan kuorensa sisään. Eihän hän edes usko tosiystävyyteen, eikä varsinkaan tosirakkauteen.
Kunnes yhtenä iltana hän tapaa Mariuksen. Sen, joka voisi antaa hänelle ne molemmat.
...
Saatte nyt toisen luvun heti perään, haha. Mä vähän innostuin, ku osu vapaapäivä ja sadepäivä samalle päivälle :3
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— S I R U —
"Sitte tää menis kattomaan sen poikakaveria sinne sairaalaan ja veis sille kukkia."
"Ei pojat halua kukkia, Saga!"
"Höpsistä, kaikki haluaa kukkia", Saga vastaa tietävänä ja köpöttelee barbiellaan olohuoneen perälle huonekasvin luo ja repäisee kasvista yhden lehden barbien käteen. "Noin!" kuusivuotias hihkaisee ja palaa takaisin olkkarin matolle rakennetun barbie-sairaalan kupeeseen.
"Iskä suuttuu sulle, ei kasveja saa repiä", Sebastianin on pakko muistuttaa kirjansa takaa, saa sillä Sagan alahuulen väpättämään ja joudun mulkaisemaan pikkuveljeäni.
"Yks lehti nyt mitään haittaa", sanon pikkusiskolleni rohkaisevalla äänellä. "Miks sen poikakaveri on sairaalassa?" kysyn ja vaaleatukkaisen pikkutytön silmissä leimahtaa lapsekas ilo.
"No tää ajo rattikelkalla puuhun tää poikakaveri ja nyt sillä tulee verta päästä ja tota öö, sen jalka meni poikki", Saga selittää tohkeissaan. Äiti kohottaa kulmiaan sohvanlaidalta.
"Vau, aika kekseliästä", kehun tyttöä, vaikka pelkään kuollakseni hänen paljastavan äidin kuullen mistä hän on tuollaisen juonen keksinyt.
Tuntuu kuin siitä olisi oikeasti ikuisuus, kun laskimme mäkeä helmikuussa ja Siiri sai tällin päähänsä samaisesta syystä, mistä Ken makaa nyt Eino Leinon runokirjan päällä osastolla, villalangasta ja sinitarrasta väkerretyssä happilaitteessa, jalka käärittynä vessapaperiin ja teippiin. Onneksi lapset ei muista sitä päivää niin tarkkaan, pelkästään Siiri välillä kyselee "sen kivan talonmiehen" perään, muttei ole onneksi koskaan sanonut mitään vanhempien kuullen.
Itse en edes pysty lakata ajattelemasta sitä kivaa talonmiestä. Välillä toivoisin, että pystyisin.
On kulunut jo neljä päivää meidän riidasta. Neljä pitkää päivää ilman mitään yhteydenottoa, kuulumistenvaihtoa, söpöjä tekstareita, pusuja. Sekin tuntuu ikuisuudelta, vähintään. Miten se voikin olla niin helvetin vaikeaa, näpyttää toiselle yksi viesti?
Anteeks, en mä tarkottanu.
Neljä sanaa. Pelkästään sen se vaatisi, mutta en silti saa sitä kirjoitettua. Pahinta on se, että se on totta — enhän minä tarkoittanut sitä mitä sanoin. En olisi saanut verrata Mariusta niihin tyyppeihin, en olisi saanut sanoa niin. Välillä ylpeys on vain liian suuri pala nieltäväksi, varsinkin minulla. Se ei ole mikään helposti kurkusta alas hujahtava pilleri, se on jättiläisten apteekista ostettu karheapintainen Burana. Vähintään.
