15-vuotias Siru on tehnyt päätöksen - hän ei aio koskaan päästää ketään kovan kuorensa sisään. Eihän hän edes usko tosiystävyyteen, eikä varsinkaan tosirakkauteen.
Kunnes yhtenä iltana hän tapaa Mariuksen. Sen, joka voisi antaa hänelle ne molemmat.
...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— S I R U —
Vatsaani alkaa kouristaa, kun saavumme ovelle. Mieleeni palaa taas ihan liian elävästi viikon takainen hetki, kun seisoin juuri tämän oven edessä ja sydämeni särkyi pieniksi sirpaleiksi. Rappukäytävän haju tunkeutuu nenääni ahdistavan tunkkaisena ja vahvistaa muistoani kaikista niistä hetkistä, jotka vietin peiton alla itkien. En halua puhua asiasta Mariuksen kanssa nyt. En nyt, kun hän on noin kännissä. Minulla ei ole harmainta hajuakaan, miten humalaiset aivot pelaavat, mutta yksi asia on varma. Minä ansaitsen anteeksipyynnön. Mutta en nyt, sillä haluan Mariuksen olevan silloin täysissä sielun ja ruumiin voimissa.
Pidän avainta lukolla, mutta en uskalla kääntää sitä. Pelkään löytäväni Sinnan uudelleen asunnon sisältä, Nalle Puh -lakanoihin kietoutuneena, valmiina pitämään huolta tuosta humalaisesta hulttiosta paremmin kuin minä koskaan osaisin.
"Mitä sä ootat?" Marius kysyy takaani.
"Pärjäätkö sä tästä eteenpäin?"
"Etkö sä tuu sisään?"
Nielaisen. "En, jos sulla on tuolla toinen auttava käsi valmiina."
"Mitä sä tarkotat?"
"Sinna", sanon hiljaa. "Onko se sisällä?"
Marius siirtää käteni ovenrivalta ja vääntää avainta itse. "No mitäpä lottoot?"
Asunto on pimeä ja hiljainen, joten oletan aavistukseni osuvan väärään.
En ole enää varma, olenko asiasta iloinen vai en. Se olisi ainakin tuonut meidän juttumme lopullisesti päätökseen, mutta nyt minun on jatkettava pääni sisällä mylväävää taistelua ja mietittävä mitä oikeasti ansaitsen. Enkä saa sitä taistelua taisteltua, ennen kun olen varmistanut toisen osapuolen säilyvän hengissä huomiseen. Siispä astun Mariuksen perässä sisään asuntoon ja vedän oven takanani kiinni.
En viivy kauaa. Varmistan vain, että hän saa syötyä ja juotua vähintään litran vettä ja pääsee turvallisesti sänkyyn.
Marius vetää hupparin päältään ja antaa sen pudota maahan, maiharit hän potkaisee miten sattuun eteisen lattialle. Ilmeisesti humalatilassa hän ei ole ihan niin vieraskorea. Hän napsauttaa kylpyhuoneen valon päälle. "Keitä itelles kahvia. Mä meen suihkuun."
"Ootko nyt ihan varma et pärjäät siellä itekses?"
"Siru-rakas, en mä nyt niin kännissä oo", Marius naurahtaa. Hänen äänensävynsä ei ole enää tippaakaan ivallinen, se ennemminkin yrittää viestiä minulle, että huoleni on turha. Se on vakuuttava ja antaisi minulle kaikki mahdollisuudet häipyä, mutta en kuitenkaan häivy. Hänen katseensa saa minut ihan sekaisin.
"No hyvä", vastaan ja rutistan käteni rinnalleni.
"Vai oisitsä välttämättä halunnu tulla mun mukaan?" hän kysyy kulmaansa kohotellen. Hän käyttäytyy kuin en olisi mitään Sinnaa täältä koskaan löytänytkään. Äänensävy on tasan sama, kuin millä hän on ennenkin saanut houkuteltua minut mukaansa. Autoon, tänne, hänen sängylle, minun sängylle. Se on niin uskottava, että se saa melkein huijattua minutkin siihen ajatusmalliin.
