15-vuotias Siru on tehnyt päätöksen - hän ei aio koskaan päästää ketään kovan kuorensa sisään. Eihän hän edes usko tosiystävyyteen, eikä varsinkaan tosirakkauteen.
Kunnes yhtenä iltana hän tapaa Mariuksen. Sen, joka voisi antaa hänelle ne molemmat.
...
Mä oon niin pahoillani et jätin ton edellisen luvun noin inhottavaan cliffhangeriin! Mulla on ollu koko viikon tästä oikeesti huono omatunto, ei pitäis jättää tollasiin kohtiin ku aiheutan siinä samalla itelleni kauheet paineet julkasta uus luku mahdollisimman pian 😭 Toi edellinen luku oli ihan liikaa mun psyykeelle, hitto mä meinasin saada bussissa paniikkikohtauksen yks aamu matkalla duuniin ku mietin Mariusta 😂 Mä sekoan tän tarinan takia haha.
No ei, rakastan kirjottaa tätä ja teitä myös <3 Tässä uutta lukua ja palataan takas Sirun näkökulmaan, toivottavasti tykkäätte!
***
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— S I R U —
Pyörittelen puhelinta kädessäni ja odotan.
Saara nojaa auton ikkunanpieleen vieressäni ja näyttää aivan tuhottoman väsyneeltä. Tämä reissu oli aika kamala, oikeasti. Ei meidän pitäisi enää lähteä koko perheen kanssa yhtään mihinkään Niemiharjun rajojen ulkopuolelle, meitä on vain yksinkertaisesti ihan liian monta. Vaikka niin sanottuja aikuisia onkin minä, Saara, Samuel, Linnea, äiti ja isä, niin silti kahdeksan kaitsettavaa on ihan liikaa. Selma ja Sanni kyllä osaavat olla keskenään, mutta siihen se sitten jääkin, niistä kahdesta ei ole mitään apua. Ei varsinkaan, kun on kyse shoppailusta. Siinä on kyllä kaksi sellaista tyyppiä, ketkä ei näe eikä kuule muuta maailmaa, jos ympärillä on merkkihuppareita hypistelyetäisyydellä.
Kun me pysähdyimme huoltoasemalla puolimatkassa, äiti ja isä antoi meille luvan mennä loppumatkan Samuelin ja Linnean kyydillä. Saara ei jaksanut edes kiittää, hän vain hymyili nyökytellen ja kiiruhti Samuelin hondan takapenkille kuin peläten, että kohta isä nauraa räkäisesti ja sanoo sen olleen pelkkä vitsi vain.
Ihan kamala reissu, oikeasti, ihan ka-ma-la.
Kello lähenee kahta, kun ajamme taajama-merkin ohitse Niemiharjun puolelle. Aivan helvetin pitkät kolme päivää, en malta odottaa pääseväni kotiin ja suihkuun, vaihtamaan uudet ostamani vaatteet päälle ja lähteä esittelemään ne Mariukselle. Hitto, että on ehtinyt tulla aivan helvetin kova ikävä.
Mutta ikävää suurempi tunne on tällä hetkellä huoli. Kun laiva oli perillä seitsemältä aamulla, oletin puhelimen piippaavan miljoonista viesteistä niin kuin Marius lupasi.
En kuitenkaan saanut mitään.
En ole saanut mitään viestiä vieläkään.
"Onko kaikki hyvin?"
Katson taustapeilistä kulmiaan kurtistelevaa isoveljeäni, joka ajaa autoa nörttilasit uhkaavasti nenää pitkin valuen. Kohautan olkiani ja katselen tutuksi muuttuvaa maisemaa ikkunasta.
"Joo, väsyttää vaan, ei ollu mitenkään erityisen loman tuntunen loma."
"No sanoppa se", Samuel huokaa, hieroo otsaansa ja nostaa viimein rillejä ylemmäs. Vilkaisen viereeni, Saara on jo vaipunut höyhensaarille.
