15-vuotias Siru on tehnyt päätöksen - hän ei aio koskaan päästää ketään kovan kuorensa sisään. Eihän hän edes usko tosiystävyyteen, eikä varsinkaan tosirakkauteen.
Kunnes yhtenä iltana hän tapaa Mariuksen. Sen, joka voisi antaa hänelle ne molemmat.
...
A/N: Hei kaikki ja anteeks ihan hulluna, ku uuden luvun julkasemisessa on kestäny jo yli kuukausi, hui kamala. Mä oon vaihtanu työpaikkaa, ihan uudelle alalle ja sen takia ollu ajatukset muualla iltasin ja viikonloppusin, ollu niin paljon uutta opittavaa, ettei mun aivot vaan oo onnistunu tuottamaan mitään ylimäärästä, kauheen ahdistava tunne. Oon kyllä julkassu lukuja E+E:hen, sitä on vaan jotenki helpompi kirjottaa just nyt, ku aiheet on jollain tavalla kevyempiä, tässä pitää mennä syvään päähän aina välillä.
Nyt kuitenkin saatte uutta lukua tähänki, toivottavasti tykkäätte <3 Ps: muistakaa suojautua koronavirukselta ja pestä käsiä!
xo sweetener22
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— S I R U —
19 tuntia ja 39 minuuttia.
Niin kauan kestäisi, jos katsoisi kaikki Harry Potterit putkeen.
Olen lukenut kirjat lukemattoman monta kertaa, mutta en ole koskaan ennen päässyt katsomaan leffoja. Meillä ei luonnollisestikaan ole kotona telkkaria, saati sitten dvd-soitinta enkä pysty ostamaan mitään suoratoistopalvelua kännykkääni ilman, että äiti ja iskä saisivat tietää siitä. Olen vain aina haaveillut, että ehkä tutustun johonkin yhtä suureen Potter-faniin, jolla on telkkari, ja joka haluaisi pitää minun kanssani leffamaratonin. Se on aina ollut suurin unelmani, katsoa ne yhdeltä istumalta siis. Tilata pizzaa kotiin ja yrittää pysyä hereillä, ainoastaan vessataukojen ajaksi pitäisi laittaa elokuva paussille. Saisi vain hävitä sen vajaan parinkymmenen tunnin ajaksi velhomaailmaan ja unohtaa kaikki oikeat ongelmat.
Mutta sitten sen tilalle tuli vielä suurempi unelma, ihan vahingossa, yllättäen.
Nyt haluan vain katsoa ne Mariuksen kanssa, vaikka sitten sairaalan pedillä vierekkäin makoillen, hoitajien häärätessä vähän väliä ympärillä laittamassa kipulääkettä, niin silti — kunhan saan katsoa ne hänen kanssaan. Ei tarvitse katsoa putkeen, kunhan katsomme ne yhdessä.
Se 19 tuntia ja 39 minuuttia on mennyt jo ajat sitten umpeen — puolentoista päivän jälkeen olemme katsoneet vasta kolme ensimmäistä ja se on oikeastaan noin miljoona kertaa parempi kuin katsoa ne putkeen. Nyt saan viettää vielä ainakin sen 700 minuuttia Mariuksen kanssa, hän nimittäin lupasi kautta kiven ja kannon, että Potter-maraton juostaan maaliin asti vaikka pää kainalossa.
Hitto, miten ihana tyyppi hän on.
Ensimmäisenä iltana ehdimme katsoa pelkästään Viisasten kiven, koska olimme molemmat niin väsyneitä, ettei silmät meinannut pysyä kummallakaan auki. Marius piti kädestäni kiinni pelottavassa loppukohtauksessa, vaikka minua ei kyllä pelottanut yhtään. Oli vain ihanaa, että hän teki niin. Piti huolta, kun melkein kiljuin, vaikken kauhusta kiljunutkaan.
Kiljuin onnesta, joka hykerteli sisälläni ja halusi päästä ulos.
Heti torstaiaamuna aloitimme Salaisuuksien kammion katsomisen, puolelta päivin meidän piti pitää tauko, kun poliisit kävi jututtamassa Mariusta sen illan kulusta. Siinä kohtaa lähdin itse soittamaan kotiin, että olen vieläkin Ruusalla (joka oli se Samuelin niin kutsuttu master plan, ryhmätyö Ruusalla, jälleen kerran, helvetti, se ei kyllä kohta enää mene läpi) ja tulen kotiin perjantai-iltana nuortenillan jälkeen. Se oli äidille ihan ok, ihme kyllä, nuortenillalla saattoi ehkä olla osuutta asiaan.
