15-vuotias Siru on tehnyt päätöksen - hän ei aio koskaan päästää ketään kovan kuorensa sisään. Eihän hän edes usko tosiystävyyteen, eikä varsinkaan tosirakkauteen.
Kunnes yhtenä iltana hän tapaa Mariuksen. Sen, joka voisi antaa hänelle ne molemmat.
...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— S I R U —
Ulkona on aivan pilkkopimeää, kun nojaan tupakkakatoksen seinään ja hytisen kylmästä, mutta en nyt voi mennä takaisin sisällekään. Minua nolottaa, että jätin Mariuksen yksin. Taas. Taas yksi lupaus, jota en osannut pitää, kun olen niin helvetin äkkipikainen.
Saako siitä suuttua, jos saa tietää suhteen toisen osapuolen pussailevan toista tyttöä selän takana? Kyllä, jos se tuntuu pahalta ja toisaalta ei, koska mitään virallista suhdetta ei ollut.
Eihän meillä ollut sääntöjä. Me emme koskaan käyneet sitä keskustelua. Emme sopineet saako toisten kanssa säätää, joten ei minulla periaatteessa ole oikeutta loukkaantua. Enhän minä Mariusta jättänyt sinä iltana, sanoin vain etten pysty tähän. En sanonut, että tämä oli nyt tässä.
Koska eihän se ollut, mutta en enää tiedä oliko mitään, mikä olisi edes voinut olla tässä.
Pääni on ihan sekaisin.
Kaikki aikaisemmat ajatukseni Inkasta ja siitä, että hän olisi uhka minulle, vyöryi takaisin mieleeni. Inkan upeat merenvihreät silmät, kirkkaanpunainen tukka ja kauniit pitkät rakennekynnet. Katson omia kynsiäni (tai niiden puutetta, kun olen pureskellut ne nysiksi), rispaantuneita kynsinauhojani sekä talven kuivattamien kämmenselkien kärjessä nököttäviä mini-kokoisia nakkisormia. Inkan kädet ei olleet kuivat, Inkan sormet oli pitkät, kauniit, naiselliset ja ne pitkät kynnet vielä korosti niiden upeutta. Inka oli kaikin puolin täydellinen, vaikka oli valvonut koko yön ja itkenyt.
Minä en ole täydellinen koskaan. En edes silloin, kun yritän.
Kaikki tällaiset tilanteet käy päälleni kuin lumivyöry, joka lopulta päättyy siihen, että jään sen kaiken raskaan lumen alle ja minulta loppuu happi. Alan heti vertailla enkä lopulta näe itsessäni enää mitään rakastettavaa. Näen vain nysäkyntisen pörrötukkaisen hobitin, joka suuttuu kaikesta eikä ajattele ennen kun tekee.
En haluaisi tuntea näin, olla näin helvetin mustasukkainen, mutta en voi itselleni mitään.
Sytytän ties kuinka monennen tupakan Iivarin ostamasta askista. Iivari antoi sen minulle vain säilöön, ettei itse sortuisi taas polttamaan vakituisesti, mutta tässä minä nyt itse olen, ketjupoltan kuin vanha tekijä. Tupakan savu tuntuu kitkerältä kurkussa kaiken itkemisen jälkeen, mutta en jaksa välittää siitä.
En jaksa välittää mistään.
Marius sanoo toista ja tekee toista, jonka takia luottamus häntä kohtaan vain ropisee viemäristä alas pieninä palasina. Haluaisin uskoa hänestä pelkkää hyvää, halusin alusta alkaen, mutta hän tekee sen kyllä erittäin vaikeaksi.
Ei tämän kuuluisi olla näin vaikeaa.
***
Vaihtelen painoa jalalta toiselle hermostuneena ja kuuntelen korvakäytäviä pitkin liukuvia tasaisia tuuttauksia, kunnes lopulta kuulen taas vastaajanaisen tutun sepustuksen, ja yritän aina uudestaan.
