15-vuotias Siru on tehnyt päätöksen - hän ei aio koskaan päästää ketään kovan kuorensa sisään. Eihän hän edes usko tosiystävyyteen, eikä varsinkaan tosirakkauteen.
Kunnes yhtenä iltana hän tapaa Mariuksen. Sen, joka voisi antaa hänelle ne molemmat.
...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— S I R U —
Itkettää heti aamusta.
Samuel muuttaa tänään pois.
Saan kyyneleet pidettyä sisälläni, mutta vain yhden asian vuoksi. Minua ei itketä pelkästään surusta — minua itkettää myös ilosta.
Minun ja Saaran välit koki niin uskomattoman täyskäännöksen yhden vuorokauden aikana, että olen joutunut vähän väliä nipistämään itseäni uskoakseni sen. Oli niin utopistista herätä Saaran vierestä aamulla, siskonpedistä, ihan kuin silloin kun olimme pieniä ja toista valvotti painajaisunet. Silloinkin kutsuimme toisen sänkyyn, pidimme kädestä kiinni ja turvasimme selustan niin kauan toinen nukahtaa uudelleen. Sitten se vain yhtäkkiä loppui, en enää kehdannut herättää Saaraa turhalta tuntuvan painajaisen takia.
Ja silloin, kun painajaiset oli pahimmillaan ja olisin todellakin tarvinnut turvaa, en voinut kertoa niistä, sillä ne kaikki liittyi kaikki siihen yhteen ja samaan salaisuuteen. Siihen samaan salaisuuteen, jonka takia me nyt olemme läheisempiä kuin koskaan ennen. Se salaisuus ja Saaran salaisuus sai meidät taas viime yönä pitämään kädestä, antamaan toiselle turvaa. Vaikka en uskalla varmaan koskaan kertoa Saaralle kaikkia tämän kevään tapahtumia, niitä mihin ne omat painajaiseni liittyivät, huumeluolat ja puukotukset ja kaikki muu, niin ainakin tämä on alku. Saara uskalsi kertoa minulle demoneista päänsä sisällä ja haluan antaa ihan kaiken turvan isosiskolleni, ihan kaiken mitä vain pystyn tarjoamaan.
Ehkä sen jälkeen voin kertoa.
"Mun silmät on aivan hirveen näköset", Saara valittaa pieni käsipeili kädessään, kun hän hetken päästä palaa suihkusta takaisin huoneeseemme. Vaikka Saaran silmät on maailman kauneimmat, niin eilinen itkukohtaus sai kyllä aika jäätävän näköisen turvotuksen nousemaan niiden ympärille. Normaalisti vittuilisin niistä, mutta verkkokalvoilleni on palanut loppuiäksi Saaran eilen todistamani ahdistuskohtaus, etten todellakaan raaski vittuilla hänelle mistään.
"Ootko kokeillu jotain kylmää laittaa niihin?"
Saara pudistaa päätään. "Yritin kylmällä vedellä, mut ei se tunnu auttavan yhtään."
"Joku kylmä kääre vois auttaa, kastele pyyhe kylmällä vedellä ja marinoi sun silmät siinä", ehdotan sitten.
"Kaikki pyyhkeet on alakerrassa, ja äiti on jo hereillä", Saara sanoo murheellisena. "Se huomaa heti ja alkaa kysellä enkä mä — enkä mä jaksa nyt sellasta."
"Et sä voi koko päivää piileskellä täälläkään", mietiskelen vetäessäni lökäreitä jalkaani. "Mä haen sulle."
Kello on vasta puoli seitsemän aamulla, kun kiiruhdan keittiön poikki kodinhoitohuoneeseen hakemaan pyyhettä. Näen ikkunasta, että äiti on takaterassilla rauhoittelemassa Sisua, joka heräili pitkin yötä milloin mistäkin syystä. Ei mikään ihmekään, he kyllä valvoivat tosi myöhään sen hääauton takia, kuulin oven käyvän vasta puolen yön jälkeen. Säälittää äiti, hänellä on ollut hirveä työmaa järjestää esikoispoikansa häitä ja pitää samalla tätä hemmetin sirkusta pystyssä. Miten voi olla näin ristiriitaiset fiilikset kokoajan — hitto kun ei vain pysty auttamaan kaikkia ja pitää samalla huolta omasta elämästä.
