𝓢𝓲𝓷𝓬𝓮𝓻𝓮𝓵𝔂, 𝔂𝓸𝓾𝓻𝓼

⁶

Koulu päättyi ja minä sekä Kian astuimme ulos luokasta.

"Miten on, kierrelläänkö hetken ympäri koulua ja etsitään sun miestä?" Kysyin Kianilta.

Hän nyökkäsi.

Aloimme kävellä ympäri koulua ja katsoimme vain ympärillemme, katsoimme kaikkien poikien naamoja.

Päätin kysyä joltain.

Menin vain lähimmän ihmisen luokse ja napautin heitä olalle.

"Hei, mä vaan haluaisin tietää, että tunnetko Aleksi Vuoren? Syntynyt vuonna 2002 heinäkuun kahdeksastoista päivä?" Kysyin hiljaa. Henkilö vain ravisti hämmentyneenä päätään. Kävelin seuraavan henkilön luokse ja kysyin samaa. Kian seueasi perässäni hermostuneena.

Kysyin monelta ihmiseltä, kunnes joku vastasi jotain muuta kuin 'ei'.

"Joo, mutta hän jo lähti. Mutta jos olette nopeita, ehditte varmaan pysäyttää hänet. Hän tulee kouluun moottoripyörällään, joten saatatte löytää hänet parkkipaikalta", poika vastasi. Kiitin häntä nopeasti ja aloin vetää Kiania kohti ulko-ovia.

Juoksimme parkkipaikalle ja katsoimme ympärillemme.

Sitten näin pojan, joka oli juuri vetämässä kypärää päähänsä. Hän näytti kuvan pojalta. Vaaleanruskeat hiukset ja vaaleanruskeat silmät, sekä terävä leukalinja.

"Se on hän!" Suhisin Kianille ja tuuppasin häntä eteenpäin. Kian oli sanomassa pojalle jotain, mutta poika ei huomannut meitä ja käynnisti vehkeleen.

"Odota!" Huusin kovaa, ja poika vilkaisi taakse ihmeissään. Hän sammutti moottoripyörän ja veti kypäränsä pois, tuijottaen meihin ärtyneenä ja hämmentyneenä. Näin Kianin tuijottavan Aleksia lumoissaan, sekä Aleksin sekaisia hiuksia kypärän jäljiltä.

"Mitä?" Poika tivasi purren poskeaan.

Kian katsoi alas pelokkaasti. Lähetin Aleksille terävän katseen ja tuuppasin Kiania pienesti.

"M-mä olen-"

"Mulla ei ole aikaa tähän", poika totesi ja oli laittamassa kypärää takaisin päähänsä.

"Hän on Kian Turner", totesin kovaan ääneen, joka sai Aleksin jähmettymään. Hän hyppäsi pois moottoripyörän selästä ja laski kypärän istuimelle. Sitten hän asteli uljaana Kianin luokse ja katsoi alas ystävääni arvoituksisella ilmeellä.

"Sä olet Kian?"

Kian nyökkäsi pienesti ja katsoi suurin silmin ylös poikaan, joka oli pukeutunut mustiin vaatteisiin, sekä nahkatakkiin.

Kian veti hihansa ylös ja varovasti ojensi kätensä Aleksille. Aleksi nappasi Kianin ranteen ja silitti peukalollaan tatuointia varmistaakseen, että se oli aito. Kun Aleksi koski Kianin tatuointiin, Kian henkäisi pienesti.

Olin kuullut, että kun sielunkumppani koskee tatuointiin, se auttaa vaikka mihin. Se rauhoittaa, tekee iloiseksi, lieventää kipua ja joskus tuo mielihyvää.

"Sä olet Aleksi, vai mitä?" Kian kysyi hiljaa Aleksilta. Huomasin Aleksin silmien pehmenevän. Hän nyökkäsi ja päästi irti Kianista.

"Anteeksi, että olin aluksi niin töykeä. Mä olen ollut aika stressaantunut lähiaikoina. Pystyisinkö mä hyvittää mun käytöksen tarjoamalla sulle ruokaa?" Aleksi kysyi vino hymy huulillaan. Kian nyökytteli päätään innoissaan.

"Hyppää kyytiin. Ja Kianin ystävä", Aleksi kääntyi katsomaan minuun virne naamallaan, "anteeksi, että varastin ystäväsi."

Sitten he lähtivät.

Toivoin, että Julia Aleksin tavoin pyytäisi minulta anteeksi. Hän varasti Juliuksen minulta. Huokaisin syvään ja vilkaisin koululle.

Sitten näin Juliuksen ovilla, yksin, vihdoin ilman Juliaa.

Astelin hänen luokseen ja pysähdyin hänen eteensä, lähettäen hänelle pienen hymyn. Jokin oli toisin jo nyt. Emme edes halanneet.

"Hei", tervehdin häntä.

"Hei", Julius tervehti takaisin.

En tiennyt mitä sanoa. Katsoin alas jalkoihini.

"Mä en yrittänyt sanoa, ettei meidän ajanvietollamme olisi väliä. Sillä on väliä. Mutta tapasin Julian, ja hän on mukava, ja haluan olla hänen kanssaan-"

"Mutta sä olet kuitenkin tuntenut hänet vasta viikon?" huomautin hiljaa. Julius pyöräytti silmiään.

"Sillä ei ole väliä, kuinka kauan olemme tunteneet. Ehkä me vain tulemme nopeasti toimeen, koska olemme sielunkumppaneita? Mistä sitä tietää, meillä kummallakaan ei ole ollut 18-vuotissynttäreitä vielä", Julius ärähti näsäviisaasti.

Huokaisin alakuloisesti. Hänen sanansa olivat kuin lyöntejä suoraan sydämeeni.

"Tuntuuko se sinusta oikealta? Että Julia olisi sinun sielunkumppanisi? Tuntuuko sinusta siltä, että voisit elää hänen kanssaan koko loppu elämäsi?" Kysyin Juliukselta epätoivoisena.

Hän pysyi hiljaa hetken ja vain tuijotti minua. Aloin jo ehtiä toivoa, että hän vastaisi kieltävästi, mutta sitten hän avasi suunsa.

"Sä et halua, että mä löydän mun sielunkumppania. Sä et hyväksy meitä yhdessä. Sä et halua mun olevan onnellinen", Julius alkoi väittää.

"Ei, Julius, tässä ei ole kyse tuosta, ei ollenkaan! Mä vain-", pysähdyin hengittämään, ja tunsin jo kyyneliä silmissäni, "minusta tuntuu, että sä olet unohtanut mun koko olemassaolon, ja että sä olet korvannut mun läsnäolon Julian omalla. Sä käyttäydyt kuin et tarvitsisi mua!"

Ääneni alkoi murtua. Juliusta se ei kiinnostanut, hän vain tuijotti minua julmasti.

"Ehkä mä en oikeasti tarvitse sua. Ehkä Julia on kuin onkin sinun tilallasi nyt, korvaamassa paikkaasi, johon hän oikeasti alunperinkin kuului. Ehkä sinun ei koskaan edes pitänyt olla siinä", Julius sihisi matalasti.

Tunsin kyyneleen valuvan naamalleni sillä sekunnilla, kun sanat lähtivät Juliuksen suusta ja saavuttivat korvani. En vastannut mitään.

Juliuksen silmät välkähtivät ja yhtäkkiä vihainen katse muuttui katuvaksi.

"Mä en tarkoittanut tuota", hän totesi hätääntyneesti ja astui minua lähemmäs. Kävelin kuitenkin taaksepäin ja ravistin päätäni. "Sä tarkoitit sitä", totesin.

Näin Julian astuvan ulos koulurakennuksesta kirjat kädessään, hän lähti kävelemään meitä kohti. Vilkaisin takaisin Juliukseen pettyneenä.

"Hyvää elämää Julian kanssa. Toivottavasti et kadu mitään", tiuskaisin ja käännyin ympäri, astelin raskain askelin pois koulun alueelta.

Kun vihdoin pääsin kulman taakse, horjahdin seinää vasten ja pillahdin itkuun, piilotin naamani käsiini.

"Mitä mä tein ansaitakseni tämän?"