𝓢𝓲𝓷𝓬𝓮𝓻𝓮𝓵𝔂, 𝔂𝓸𝓾𝓻𝓼

⁹

Koulun jälkeen astelin hitaasti kohti kotia, taluttaen pyörää.

Seurasin kaunista lehteä. Se oli kuiva, mutta kaunis. Siinä oli punaista, vaaleanpunaista ja persikan väriä.

Kyykistyin ja nappasin lehden käteeni. Katselin sitä hetken, samalla löntystellen eteenpäin, ja puoliksi nojaten pyörään.

Ohitseni käveli ihmisiä ja autoja, mutta huomioni ei ollut heissä, vaan lehdessä. Se kiehtoi minua. Pidin siitä kiinni kovaa, mutta varoen rikkomatta sitä.

Mutta tuttu nauru kiinnitti huomioni. Askeleeni pysähtyivät ja katseeni nousi hitaasti ylös. Katsoin tien toiselle puolelle ja näin Juliuksen sekä Julian, kävelemässä käsikynkässä nauraen.

Hieno ajoitus. Haluatteko aplodit?

Heidän läsnäolon takiaa silmiäni alkoi kirvelemään.

Mikä sai kyyneleeni valumaan, oli se, että he lähestyivät kahvilaa. Kahvilan nimi oli Rainbow Cafe.

Se oli ilmestynyt kaupunkiin, kun minä ja Julius olimme olleet vasta seitsemännellä luokalla. Siitä tuli meidän yhteinen, vakiokahvila. Sieltä olimme saaneet monia muistoja. Se oli tärkeä minulle. Halusin sen olevan minun ja Juliuksen yhteinen, tärkeä paikka.

Mutta nyt Julius jakoi tärkeän, salaisen paikkamme jollekin tytölle, kenet oli tuntenut vain kaksi viikkoa.

Sormeni kiertyvät pyörän tangon ympärille niin kovaa, että rystyseni muuttuivat valkoiseksi.

Katsoin huultani purren, kun Julian käsi lähestyi kahvilan oven kahvaa.

Mutta sitten silmäni laajenivat, kun Julius nappasi tytön ranteesta kiinni, ja alkoi vetää tyttöä kohti toista kahvilaa.

Se sai minut purskahtamaan itkuun.

Ehkä hän silti välitti minusta? Ehkä hän ei halunnutkaan jakaa tärkeää paikkaamme muille?

Tai sitten hän ei vain halunnut mennä sinne, koska se toi minusta hänelle muistoja.

Ajatus sai minut synkkenemään.

Katsoin alas lehteen ja huokaisin.

"Onko sen oikeasti tarkoitus mennä näin? Onko näin tarkoitus tapahtua? Että hän löytää toisen, ja heittää minut heti pois, eikä edes harkitse asiaa? Eikö niillä neljällätoista vuodella ollut mitään merkitystä hänelle?" Kysyin hiljaa rikkoutuneella äänellä lehdeltä.

Yhtäkkiä tuulenpuuska osui lehteen, ja sen heikkouden sekä kuivuuden takia se rikkoutui ja pienet lehdenpalaset lensivät pois tuulen mukana.

Se sai minut nauramaan kuivasti.

"Toi lehti demonstroi juuri mun sydäntä", totesin.

Aloin taas löntystää kohti kotiani.

Sitten viereisen kaupan ovi lensi auki ja ulos astui hymyilevä poika, skeittilauta kädessään. Tunnistin pojan Zayniksi. Hän katsoi ylös minuun ja jähmettyi nähdessään minut.

"Hei", totesin ja katsoin nopeasti alaviistoon, pyyhkien nopeasti kyyneleet.

"Öh, hei", hän totesi ja asteli portaat alas luokseni. Hän käänsi skeittilaudan ympäri ja näytti dekin toisen puolen minulle hymyillen.
Dekki oli pastellin pinkki ja siinä oli pari nallea, sateenkaaria, vaaleanpunaisia pilviä ja perhosia. Se sai pienen hymyn nousemaan kasvoilleni.

"Ostin uuden dekin. Eikö olekin söpö?" Zayn kysyi, katsoen dekkiä ylpeänä.

Nyökkäsin päätäni pienesti ja katsoin ylös toiseen mieheen.

"Aika nopeasti sä päätit ostaa uuden skeittilaudan", totesin. Hän nyökytteli päätään ajatuksissaan.

"Lupasin mennä jengin kaa tänään viereiseen kaupunkiin uudelle skeittiparkille. Enhän mä sinne voi mennä ilman lautaa", hän hekotti pienesti ja halasi sitten skeittilaudan itseään vasten. Katsoimme toisiamme hetken silmiin.

"Oletko sä okei? Mä huomasin pari kyyneltä sun poskilla", Zayn kysyi hetken päästä huolissaan, murheellinen ilme naamallaan.

"Mä olen kunnossa... mä vaan... ugh. Mä en halua edes ajatella sitä", tokaisin ja hieroin ohimoitani.

Zayn hymyili minulle lämpimästi. "Ei sun tarvitse kertoa, jos et halua. Mutta, oletko sä oikeasti kunnossa, vai sanotko sä sen vaan, koska ihmisillä on tapana sanoa olevansa kunnossa, kun kysytään, vaikkeivat he olisi kunnossa?"

"No, en mä ihan täysin kunnossa ole, mutta mä menettelen. Täällä mä vielä olen", totesin ja hymyilin hänelle ujosti.

"Hyvä", Zayn totesi.

Tuijotimme taas toisiamme, hiljaisuus oli mukava. Lehdet lensivät jalkojemme ohitse, tuuli lennätteli hiuksiamme, ja liikenteen sekä ihmisten äänet kuuluivat vain taustalla vaimeasti.

Zayn katsoi yhtäkkiä maahan punaisena.

"Mun täytyy nyt mennä, bussi tulee kohta", hän kertoi ja katsoi takaisin ylös minuun.

"Okei. Heippa", sanoin pehmeästi.

Zayn hymyili ja pörrötti hiuksiani, sitten käveli ohitseni kohti bussipysäkkiä. Käännyin ympäri ja seurasin häntä katseellani.

Huokaisin sitten syvään ja lähdin taas kävelemään kohti kotiani.

Ennen kuin astuin etupihallemme, nappasin maasta lehden, joka muistutti sitä aiempaa lehteä, jonka poimin maasta.

Menin kotini sisään, tervehdin perhettäni, ja tömistelin yläkertaan.

Laitoin lehden kahden päällystemuovin väliin ja leikkasin sen reunat tasaisiksi. Sitten otin sinitarraa ja laitoin lehden kiinni seinään.

Katsoin kaikkia seinällä olevia asioita. Julisteita, piirrustuksia, levyjä ja polaroid-kuvia.

Suurin osa polaroid-kuvista oli otettu minusta ja Juliuksesta. Joissain kuvissa oli Lydia, perheeni ja Dean.

Käänsin katseeni pois kuvista ja heittäydyin sängylle.

Mitä kauemmin niitä katsoisin, sitä enemmän sydämeni murtuisi.

Kyyneleet alkoivat taas virrata naamallani.

Miksei hän vain voinut rakastaa minua takaisin?