𝓢𝓲𝓷𝓬𝓮𝓻𝓮𝓵𝔂, 𝔂𝓸𝓾𝓻𝓼

¹³

Istuin sängylläni ja tuijotin seinään.

En tiennyt mitä tuntea.

Sainko minä olla alakuloinen, vaikka minä olin se, joka torjui Julian?

Mutta tiesin, että sain olla vihainen.

Vihainen Julialle ja itselleni.

Nyt jälkeenpäin ymmärsin kuinka hän oli vetänyt minut pois ystävieni luota ja ominut minut itselleen sairaalloisella tavallaan.

Hänen takiaan sanoin ne kaikki hirvittävät sanat Sanille.

Mutta tarkoitinko niitä?

En. En ollenkaan. Minä tarvitsin Sania. Hän oli ollut paras kaverini niin monta vuotta, että minusta tuntui tyhjältä, kun hän ei ollut paikalla.

Jos uskaltaisin, sanoisin, että se tuntui samalta, kuin jos ei olisi vielä löytänyt sielunkumppania ja ei tuntunut täydeltä.

Mutta San ei ollut sielunkumppanini.

Mutta tiesin, että minun täytyi saada hänet takaisin.

Hän sanoi, ettei antaisi toista mahdollisuutta. Hän oli toivonut, etten katuisi päätöstäni.

Ja minä totta helvetissä kaduin. Kaduin todella paljon.

Kaduin heti, kun sanat olivat tulleet ulos suustani.

Ja olin panikoinut, kun olin nähnyt kyyneleen vierähtävän Sanin pehmeälle poskelle, jota niin paljon tykkäsin nipistää sormieni välissä hänen söpöytensä takia.

Olin panikoinut, sillä en ollut nähnyt Sanin itkevän monesti. Aina kun hän itki, se oli jostain syystä, mikä ei liittynyt minuun. Mutta tällä kertaa minä olin se, joka sai hänet itkemään. En ollut koskaan saanut häntä itkemään, en edes lapsena.

Kun pienenä leikimme, annoin hänen aina valita auton ensin, jotta meidän ei tarvisi kiistellä. En koskaan sanonut ei hänen ehdotuksilleen ja teimme kaikkea mitä hän halusi. Ja minä tykkäsin nähdä Sanin leveän hymyn, tykkäsin hänen hymystään jo silloin, kun olimme pieniä.

Hän oli hyvä ystävä, enkä löytäisi ketään samanlaista. En edes halunnut löytää enää ketään hänen paikalleen.

En tiedä, miksi alunperinkään suostuin menemään Julian kanssa toisille treffeille. Ehkä tein sen, koska minusta tuntui kuin minun pitäisi maksaa hänelle takaisin. Hän pelasti minut suostumalla kolmoistreffiin, jonne olin melkein meinannut mennä yksin, sillä en löytänyt ketään mukaani. Sen takia ehkä ajattelin, että toinen treffi oli Julialle vastapalvelus.

Ja niin Julia kiinnittyi tiukasti seuraani kuin iilimato ihoon.

Ja nyt kun jälkeenpäin sitä mietin, se antoi minulle kylmiä väreitä. Ajatus siitä tuntui etovalta. En oikeastaan edes tainnut nauttia olostani Julian kanssa, sillä ainoat asiat mistä hän puhui, liittyivät hänen ystäviinsä, meikkiin ja vaatteisiin, sekä eläimiin.

Minua ei kiinnostanut mikään niistä.

Kaaduin taaksepäin sängylleni ja inahdin ärtyneenä.

En tiennyt, miten saisin Sanin takaisin.

Mutta tiesin, että kokeilisin kaikkia mahdollisia keinoja.

Nappasin puhelimeni ja etsin Sanin numeron käsiini. Sitten soitin hänelle.

Purin kynsiäni, kun odotin hänen vastaavan.

Mutta sitten puhelimesta kuului piippaus, joka kertoi minulle, että puhelu hylättiin.

Yritin soittaa Sanille uudestaan, mutta se ei toiminut. Tuijotin puhelintani kulmat rypyssä.

Sinut on estetty.

"No tämä tästä vielä puuttuikin", murahdin ärtyneenä ja kaaduin uudestaan sängylle, heitin puhelimeni pois.

Kuulin ovelta koputuksen.

"Mitä?!"

"Julius-kulta. Onko kaikki hyvin? Mä kuulin täältä murinaa ja pari kolausta", kuulin äitini äänen oven takaa.

Huokaisin syvään ja nyökkäsin. Sitten ymmärsin, että hän ei näe sitä. "Joo, kaikki kunnossa."

"Saanko mä tulla sisään?"

"Miksi?"

Äitini vain astui huoneeseeni. Mulkaisin hänen suuntaansa ja jatkoin kattoon tuijottamista. Kuulin askelia ja tunsin patjan laskeutuvan vieressäni hieman. Äitini istui sängyn reunalle ja katsoi minuun.

Hän otti kädestäni kiinni ja hymyili.

"Mä olen huomannut, että sä olet ollut hieman alakuloinen sekä tyhjä viimepäivinä. San ei myöskään ole käynyt meillä pariin viikkoon. Oletteko te okei?"

Käännyin sivuttain, selkä äitiäni kohti, ja vedin käteni pois hänen omastaan.

"Me ollaan kunnossa", mutisin. Tuijotin ärtyneenä seinään. Me ei oltu okei. Äitini nappasi käteni omaansa uudestaan.

"Oletko varma, Julius? Sä tiedät, että voit kertoa mulle sun murheista aina", äitini kehotti, tunsin hänen peukalonsa silittävän kämmentäni.

Kun silmäni alkoivat kostua, purin huultani kovaa.

Käännyin ympäri ja istuin ylös sängyllä. Annoin pääni tipahtaa alas ja tunsin kuinka kyyneleet alkoivat valua naamallani. Ne tippuivat leualtani patjalle.

"M-mä pilasin kaiken, ä-äiti", sopersin hiljaa.

"Mitä sä teit?" Äitini kysyi varovasti. Hän nosti pääni ylös ja katsoi silmiini sympaattisesti.
Pillahdin itkuun. Äitini veti minut tiukkaan haliin.

"Ota aikasi. Kaikki on hyvin. Mä olen tässä", äitini mutisi korvaani hiljaa.

Itkin hetken hänen olkapäähänsä, kunnes pystyin selittää hänelle tapahtuneen, änkyttäen ja itkien.

"Dean kutsui m-mut ja Sanin kolmoistreffille hänen poikaystävänsä kanssa. Meidän piti etsiä deitit itsellemme. Mä seuraavana päivänä törmäsin tyttöön, hänen nimensä oli Julia. M-mä pyysin häntä treffille.

Sen jälkeen menimme lisää treffeille ja hän omi minut, sekä veti minut pois ystävistäni. Ja sitten mä ja San riideltiin. M-mä sanoin, että en välittänyt hänestä ja että hän vain täytti Julian paikkaa. Että hänen e-ei olisi kuulunut olla siinä koskaan. Enkä mä t-tarkoittanut sitä! En ollenkaan! Enkä tiedä mitä tehdä! Ja mä torjuin Julian, joten minulla ei ole häntäkään enää!"

Äitini halasi minua tiukemmin kuultuaan asian.

"San tulee takaisin. Te olette tunteneet 14 vuotta. Hänkin varmaan tuntee itsensä tyhjäksi. Jos pyydät häneltä anteeksi kunnolla, hän ymmärtää. Kerro ja ilmaise hänelle, kuinka paljon hänestä välität", äitini ohjeisti, silittäen hiuksiani.

Nyökkäsin päätäni rajusti ja niistin nenääni.

"Äläkä välitä enää siitä tytöstä, kun hän toi vain harmia. Nyt, sun pitää nukkua. Huomenna on koulupäivä."

"Hyvää yötä, mama."

"Hyvää yötä, Juli."

Hän sammutti valot.

Kaaduin sängylle ja tuijotin kattoon. Hetken päästä ryömin peiton alle piiloon ja käärin sen ympärilleni.

Jostain syystä San näkyi mielessäni koko sen ajan, kun yritin nukahtaa.