Kun Me Oltiin Kauniita

Luku 24

Perjantai 6.11

Tungen kengät jalkoihini ja nousen ylös lattialta huomaten, että isä kävelee eteiseen, jossa minä ja Jesse olemme.

"Mihin on pojilla matka?" tuo kysyy.

"Mennään käymää ulkona" vastaan samalla heittäen takin päälleni. Vilkaisen Jesseä ja hänkin on saanut puettua.

"Jaahas no minä ja Jessica mennään kohta nukkumaan, kun huomenna meidän pitää käydä asioilla aamulla. Jos tulette myöhään niin olkaa sitten hiljaa" isä vielä sanoo. Huudan jotain vastaukseksi ja olemmekin jo ulkona talosta. Lähden kävelemään ja Jesse tulee vierelleni.

"Mihin me mennää?" tuo kysyy tarttuen minua kädestä. Katson käsiämme hetken aikaa, kunnes nostan katseeni käsistä Jesseen.

"Ihan sama. Mennää vaa johoki suuntaan ja katotaa mihin me päädytään" sanon hymyillen ja Jesse nyökkää lähtien johdattamaan meitä vasemmalle.

En oikeasti ikinä olisit osannut kuvitella, että päätyisin tälläiseen tilanteeseen. Olen viimein onnellinen ja minun vierelläni on ihminen kenestä olen unelmoinut jo vaikka kuinka kauan. Vaikka minulle on puhuttu niin paljon paskaa Jessestä ja hänestä on varoitettu niin ei hän todellakaan ole sellainen ihminen miksi häntä sanotaan. Jesse saattaa vaikuttaa tunteettomalta ja pelottavalta niin sisimmässään tuo poika on juuri tunteellinen ja mukava. Yleensä kaikilla on ennakkoluuloja muista. Kyllä minäkin niitten puheiden kautta ensin vihasin Jesseä ja luulin, että hän vihaa minua ja haluaa hakata minut, kunnes tutuistuin häneen niin en enää kokenut sitä vihaa mitä kaikki muut kokivat tai kokevat vieläkin. Minun kaveripiirissä puhutaan päivittäin Ollin jengistä ja Jessestä paskaa, kun minä siinä vieressä kuuntelen esittäen, että olen samaa mieltä. Noh tietenkin vihaan Ollin jengiä, mutta en vihaa Jesseä. Varmaan todella yllättävää. En minä edes tiedä vihaako Jesse minun kavereitani. Ehkä pitäisi kysyä.

Se olisi mukavaa jos meidän ei tarvitsisi piilotella tätä asiaa. Olisi unelma jos kaikki vain hyväksyisivät tämän, mutta se on mahdotonta. Suurin osa kavereistani vihaavat Jesseä, Jessen kaverit vihaavat minua, varmaan seitsemänkymmentä prosenttia lukiostamme ovat rasistisia ja homofoobisia ja en voi edes kuvitella minkälainen soppa siitä oikeasti tulisi jos kaikki saisivat tietää. En oikeastaan edes halua miettiä, että mitä siitä voisi seurata.

"Haluuks sä vai?" Jesse kysyy ja huomaan, että hänen kätensä on edessäni, jossa on rööki.

"Aa joo, kiitti" vastaan ottaen röökin pojan kädestä. Seuraavaksi hän ojentaa minulle sytkärinsä. Ennen hän aina sytytti omansa ennen kuin antoi sen minulle. Oikea herrasmies.

Pysähdymme yhden kerrostalon sivustalle polttamaan. Nojaudun seinään laittaen röökin huulieni väliin ja laitan käteni sen eteen alkaen sytyttämään tuota syöpäkääröä. Jesse tulee eteeni melko lähelle ja hän laittaa kätensä vyötärölleni.

"Vittu tää paska ei syty" kiroan tupakka suussa. Nojaudun eteenpäin yrittäen saada enemmän tuulen suojaa, kunnes tuo syttyy ja saan ekat savut. Ojennan sytkärin pojalle edessäni. Hän päästää irti vyötäröstäni ja alkaa itse sytyttämään omaa röökiänsä. Katson Jesseä vaikka en näe melkein mitään, koska yllämme ei ole katulamppua tai minkäänlaista valoa. Ehkä se on vain iha hyvä, että kukaan ei näe meitä.

"Muuten Jesse"

"Mm"

"Mitä sä ajattelet mun kavereista?"

"Ai niinku Leasta, Jamilahsta ja Adomista?"

"Nii"

"No ei ne mitenkään ihmeellisiltä vaikuta. Ne on varmasti rentoi tyyppei"