Kun Me Oltiin Kauniita

Luku 22

Perjantai 6.11

Katson ikkunasta ulos katsoen taloja, jotka vain vilisevät ohitse. Taas viikko on vierähtänyt. Istuin vain koulussa, näin pariin otteeseen Jesseä ja oi sitä niin kaoottista kolmikkoa. Oikeasti Adom ei olisi saanut nähdä meitä, mutta hän sanoi isälleen menevänsä lenkille. Jesseä näin kun menin Ainon kanssa pojalle valmistelemaan ruotsin esitystä. Nyt olen taas menossa isälleni Villen ja Jessen kanssa. En edes sanonut isälle, että Jesse tulee myös, mutta tuskin se häntä kiinnostaa ollenkaan.

Äiti kaartaa Jessen talon pihaan ja siirrän katseeni näkien tutun talon, jossa olin toissa päivänä. Minua alkaa hymyilyttää, mutta pyyhin ilmeen heti kasvoiltani ja yritän näyttää mahdollisimman normaalilta.

"Ollaanhan me Eemi nyt oikeassa osoitteessa?" äitini kysyy samalla katsoen puhelintaan.

"Joo" vastaan samalla, kun äiti vaihtaa biisiä puhelimestaan.

"En edes ole nähnyt tätä Jesseä vaikka oot nii selitelly siitä" nainen sanoo vieressäni ja käännän katseeni tuohon.

"No kohta näät"

"Nii nii. Miksi et oo tuonu sitä meille?"

"No en oo jaksanu. Mieluummi oon ulkona kavereitte kaa ku mun hikisessä huoneessa"

"Hääh? Eihä teijä siellä tarvii olla. Olkaa vaikka olohuoneessa tai keittiössä"

"Sä kuulet kaiken mitä me sanotaa, jos ollaan keittiössä"

"No enkä kuule. Tuo ne sun kaverit kuitenki joskus meille ku mulla on nii ikävä. Kutsu vaikka kaikki samaan aikaan!!"

Vatsassani vääntää, kun äiti sanoo, että tuo kaikki samaan aikaan. Sori äiti, mutta kaverini vihaavat Jesseä. "No joojoo tuon tuon" sanon ja äiti naurahtaa.

"Hyvä! Mutta onko tuo Jesse?" äiti kysyy osoittaen sormellaan. Käännän katseeni äitin osoittamaan suuntaan ja näen Jessen kävelevän oveltaan kohti autoa. Tällä kertaa hänen päällään on se sama nahkatakki, musta huppari, harmaan collegehousut ja valkoiset kengät sukkineen. Aika perus. Huomaan, että äiti edelleen osoittaa Jesseä. Juitaisen äitin käden äkkiä hänen syliinsä.

"Älä ny herra jumala osota sitä! Lumouduiks sä tai jotain?!" huudahdan, kunnes ovi aukeaa ja menee melkein samalla sekunnilla kiinni. Jähmetyn hetkeksi, kunnes siirrän katseeni Jesseen.

"Moi" Jesse sanoo ja moikkaan takaisin. Yllätyksekseni Villekin moikkaa Jesseä reippaana.

"No iltaa" äiti sanoo iloisesti samalla lähtien pihasta ja Jesse tervehtii takaisin. "Minä oon Eemin ja Villen äiti, Riina. Kiva nähä suaki ekaa kertaa"

Jesse vain hymähtää ja vilkaisen tuota itsekkin hymyillen.

"Noh mitäs se Jesselle kuuluu?" äiti kysyy.

"Ei kai täs mitää. Iha kiva et ei oo taas kotona koko viikonloppua" Jesse vastaa. Tiedän, että hän valehtelee, koska hän on aina jossain. Ihan oikeasti.

"Noni! Teil on todella hieno koti. Mitä sun vanhemmat tekee työkseensä?"

"Molemmat vanhemmat on lääkäreitä"