Enkelisuudelma

7 - mä tiedän kyllä

editoitu 7.6.22

<3

Henri

Mua ei edes harmita että on maanantai, koska mä tiedän näkeväni Jasperin koulussa. Mä en nähnyt sitä lauantain jälkeen muuten kuin pikaisesti läheisessä S-Marketissa kun kävin hakemassa irttareita. Se oli kassalla samaan aikaan kun mä menin sisälle ja vinkkas mulle silmää tietynlainen hymy huulillaan. Mä hymyilin takas posket hehkuen ja mun ajatukset meinas häiriintyä koko ajan, kun mä tein ostoksiani. Mun teki mieli juosta Jasper kiinni ja pussata sitä, siinä kaikkien edessä mutta enhän mä niin voinut (uskaltanut) tehdä. Niinpä mä jatkoin unelmointia, ostin karkkini ja painuin takaisin kotiin. Loppupäivä lauantaista ja sunnuntai menikin kokonaan siinä kun mä autoin äitiä ja Hannesta siivoamaan autotallia ja sitten jouduin vielä lähtemään äidin mukaan viemään kusipää-veljeäni inttiin. Mä en ymmärrä mihin mua tarvittiin matkalle joka kesti kaks tuntia suuntaansa kun vaan istuin autossa, mutta eipä mulla ollut mitään argumenttejakaan. Niinpä mä kuuntelin koko matkan musiikkia langattomista kuulokkeista ja snäppäilin Jasperille. Se vastaili melkein heti mun snäppeihin ja piristi mua hassuilla kuvilla kun mä valitin turhasta ajomatkasta. Ja se paransi sitä automatkaa aika paljon.

Kun mä kävelen tuttuun tapaani bussipysäkille, tihuttaa vettä. Koska mun innostus lopahti hyötyliikuntaan ja bussi kulkee mun kodin sekä koulun väliä muutenkin, mä olen alkanut hyödyntämään sitä. Syksy on alkanut kunnolla kun eletään jo elokuun loppua, ja mä en nauti siitä ollenkaan. Joo, mä tykkään siitä ideaalista syksystä kun istutaan sisällä villasukat jalassa, juodaan kaakaota ja istutaan rätisevän takkatulen ääressä, mutta ensinnäkin a) mä en ikinä pidä villasukkia kun ne kutittaa, b) meillä ei oo takkaa ja c) meille ei oo ostettu kaakaota sitten mun lapsuuden kun äiti valittaa siitä kuinka isojen ihmisten ei kuulu juoda kaakaota. Mähän aijon juoda kaakota niin paljon kun pääsen muuttamaan omaan kämppään, mä ajattelin kerran kun se valitti mulle sokerin epäterveellisyydestä. Mitä järkeä oli elää jos söi vaan jotain vihersilppua eikä koskaan päässyt nauttimaan mistään ihanasta pullasta tai kakusta? Siis oikeesti. Mutta toisaalta, tää syksy tulisikin olemaan varmaan himppusen parempi Jasperin kanssa, kaakaota tai ei.

Mä yllätyn positiivisesti kun Jasper istuu bussikatoksen penkillä. Se ei polta tupakkaa niin kuin yleensä, istuu vain jalat harallaan ja nojaa seinään silmät kiinni. Jätkän ilme on vähän apea, tai jotenkin surumielinen. Mä istahdan penkille sen viereen joka narahtaa hieman, ja lasken käteni sen käden päälle joka saa tutut kipinät leviämään mun käteen. Riskit on kyllä tiedossa, että joku saattaisi nähdä kaiken ja se ois sitten siinä, mutta mua ei kiinnosta. Vaikka pitäisi, jos me halutaan pitää tää salassa. Jasper kuitenkin näyttää siltä että se kaipaa lohdutusta, joten mä pidän käteni siinä. Se avaa silmänsä ja katsoo mua kiitollinen hymy kasvoillaan, ja kääntää kätensä niin että saa pujotettua sormensa mun omien lomaan.

"Moi", Jasper sanoo jotenkin voipuneella äänellä ja sulkee sitten silmänsä taas. Mä liikahdan vähän lähemmäs ja pidän käteni edelleen sen omassa. Bussin tuloon on vielä viisi minuuttia.

"Onko kaikki hyvin?" Mun ääni on tunnusteleva, koska mä en tiedä kuinka arasta aiheesta on kyse ja onko siitä ok puhua. Jasper haroo vapaalla kädellä hiuksiaan ja mä huomaan ikävöiväni jo niiden koskemista.

"On, mutsi vaan on vitun vaikea", Jasper vastaa ja mä kuulen turhautumisen sen äänessä. Mä nyökkään, tiedän kuinka hankalia ihmiset voi olla - varsinkin vanhemmat. Mä silitän mun peukalolla hellästi Jasperin kättä joka näyttää yhtäkkiä hirveen liikuttuneelta. "Kiitti kun sä oot siinä", se kuiskaa sitten.

Mä en ehdi vastata, kun bussi tulee ja mä joudun päästämään sen kädestä irti. Jasper kääntää katseensa pois samalla räpytellen liikutustaan pois ja köhäisee hieman. Mulle tulee heti kylmä ja yksinäinen fiilis ja mua alkaa harmittaa se etten mä voi olla sen kanssa vapaasti. Tai voisin jos mä vaan voisin paljastaa kaikille olevani homo. Tai edes mun perheelleni. Ajatellessani asiaa, ahdistus painaa mun rintaa ja mä puistelen asian pois mun mielestä. Mä tajuan vasta istuessani penkille että Jasper oli varmaan tarkoituksella kävellyt pari kilometriä vikasuuntaan päästessään bussipysäkille mistä mä nousin kyytiin. Sen teko on aika suloinen ja mä hymyilen sille penkille jossa se istuu - kaks penkkiriviä mun takaoikealla. Se virnistää takas ja mä toivon että sillä on jo parempi fiilis.