Enkelisuudelma

19 - älä aja mua pois

editoitu 24.6.22

<3

Henri

Mua harmittaa kun mä kävelen kotiinpäin. Jasper ajoi mut pois, taas, omalla käytöksellään. Kyllä mä tiedän että sillä on taas vaan paha olla, mutta miksi se ei voi antaa mun auttaa. Turhautunut huokaisu pääsee mun huulilta, ja mä avaan puhelimeni. Jasper on sentään lukenut mun laittaman viestin, muttei kommentoinut mitään, ja yhtäkkiä mua ärsyttää sen käytös todella paljon. Eikö se voisi vain olla se sama Jasper johon mä ihastuin, eikä käyttäytyä välillä niin paskamaisesti. Minttu on laittanut mulle jotain, ja mä avaan viestiketjun arvuutellen mahdollisia tekstareita mitä siltä olisi voinut tulla.

Minttu: Lähdetkö huomenna mun kans sinne Danielan bileisiin?

Mä kurtistan kulmiani, nyt on keskiviikko enkä mä tiedä huvittaako mua lähteä keskellä viikkoa ryyppäämään - olkoonkin että ne on vasta huomenna. Varsinkin kun ne on jollain Mintun kaverilla, mistä sitä tietää minkälainen meno siellä edes olisi? Ei huvittaisi olla perjantaina krapulassa.

Minä: En mä tiedä, eiks perjantaina oo koulua?

Minttu: Ei, kun ala-asteella on ne jotku riehapäivät niin yläastelaiset saa kaks vapaapäivää. Tulisit nyt, mä tarviin piristystä!

Minä: no ookoo sit

Multa on mennyt ihan ohi torstain ja perjantain vapaapäivä, mutta en ihmettele alkuviikon tapahtumien jälkeen. Siitä kuin muistuttaen mun silmänkulmaa vihlaisee, Santeri ei tosiaan säästellyt lyönneissään. Koko jätkän ajatteleminen nostaa mun kädet kananlihalle ja sydän alkaa lyömään nopeammin. Hitto, jos mä näen sen jossain niin musta tuntuu että mä otan hatkat, se ihminen on ihan hullu.

Kun mä pääsen kotiin, iskä ja äiti ovat luojan kiitos vielä töissä. Hannes taasen ei ole, vaan hörppii keittiössä kahvia saaden mut päästämään hiljaisen, pitkän huokauksen. Mä en kaipaisi sen naljailevaa seuraa, kun mun kasvoja särkee ja me ollaan riidoissa mun poikaystävän kanssa. Silti, mulla on huutava nälkä, joten mä astelen keittiöön ja näen Hanneksen kasvoilla jotenkin poissaolevan ilmeen, kuin sille olisi sattunut jotain. Mä en kuitenkaan välitä, ei sekään musta tai mun ongelmista koskaan ole ollut kiinnostunut niin miksi mun pitäisi? Kaivaessani jääkaapista leipätarvikkeita Hannes nousee pöydästä ja laskee kuppinsa tiskialtaaseen. Mua jopa hämmästyttää, me ollaan oltu jo kiitettävä aika samassa ympäristössä ja se ei ole laukonut vielä mitään kauheaa. Mä en edes tiedä että onko äiti kertonut sille mun homoudesta, luulisin että on, ne kun ovat aina olleet paljon läheisempiä.

"Me erottiin Islan kanssa", Hannes lausuu äkkiä värittömällä äänellä ja sivelee tiskialtaan metallista pintaa. Mä jatkan leivän voiteluani sivupöydällä, vaikka mun yhtäkkiä käykin sitä sääliksi. Ne oli yhdessä kolme vuotta, ja kyllä mä tiedän että siitä tytöstä Hannes välitti tosissaan, nehän oli muuttamassa yhteenkin.

"Miksi?" mä kysyn istuutuen samalla pöytään. Kerrankin kun Hannes käyttäytyy edes jotenkin, mä haluan keskustella niin kuin nyt normaalit veljekset juttelisi. Mä olen silti varuillani, koska en tiedä onko Hannes tosissaan vai onko tää taas yksi sen keino saada mut näyttämään typerältä.

"Se petti mua", Hannes vastaa edelleen katsellen tiskialtaan reunaa. Sen äänessä kuuluu päällimmäisenä vain suru, kaikki se ylimielisyys mitä sillä on yleensä mulle puhuessaan ollut, on poissa. Mä jatkan leipäni syömistä mutta uskallan jo katsoa Hannesta.