Enkelisuudelma

21 - tukipilari

editoitu 24.6.22

<3

Jasper

Mä seison kylpyhuoneessa kahdelta yöllä ja tuijotan itseäni peilistä. Mun ilme on vääristynyt inhosta sillä jotenkin mä olen taas päätynyt kuvittelemaan kaikkea sitä mitä Janette joutui kestämään sinä yönä. Mun mahassa velloo paha olo ja mun on pakko avata hana ja hörpätä sieltä vettä jotta mä saan tän kauhean maun suustani pois. Sappinesteet meinaa koko ajan nousta mun kurkkuun ja mä en voi muuta kuin nojata altaaseen yrittäen hengittää. Janette on nyt nukkumassa, vaikka mä luulen että pian se taas herää painajaisiin mitä se on nähnyt siitä yöstä alkaen. Tapahtumasta on kulunut nyt neljä päivää, ja ne päivät mä olen ollut pois koulusta ja vain pitänyt huolta siskostani. Henri oli eilen pikaisesti käymässä mutta muuten me ei olla nähty, enkä mä ole sitä stressannutkaan. Tällä hetkellä Janette on mun ykkösprioriteetti. Mä hieraisen kasvojani väsyneenä ja kävelen sitten takaisin huoneeseeni mahdollisimman hiljaa. Jätän oven auki siltä varalta että kuulen jos Janette näkee painajaisia ja painan sitten pääni tyynyyn.

Mä olen jossain mustassa paikassa. Ympärillä ei näy mitään muuta kuin pimeyttä ja mä seison siinä kauhusta kankeana katsellen ympärilleni. Tuntuu kuin pimeys olisi imenyt kaiken, vähäisenkin valonpilkahduksen maailmasta. Yhtäkkiä valokeila ohjautuu oikealle jossa mä näen Janeten jota joku edelleen tuntematon kusipää ahdistelee ja koskee, kun taas vasemmalla valokeilassa on Henri joka makaa maassa silmät kiinni, kuin kuolleena. Mä katselen niiden suuntaan, ja juuri kun mä olen lähdössä juoksemaan, mä tunnen yhtäkkiä tippuvani kuilusta alas, alas ja alas...

Mun silmät rävähtää auki ja mä tunnen kuinka mun sydän hakkaa niin kovaa että mä pelkään sen tulevan mun rinnasta ulos. Mun on pakko nousta istumaan, ja kokeillessani mun niskaa mä tunnen kuinka se on kylmästä hiestä märkä. Mulla on yhtäkkiä vilu, joten mä nousen lihakset kankeana sängyltä ylös ja haen kaapista college-paidan. Sitten mä solmin flanellihousujeni nauhat ja kävelen käytävään vilkaisten uupuneena kelloa joka raksuttaa tasaiseen tahtiin. 4.30. Mahtavaa, nukuin kaks ja puol tuntia. Mun lihaksia kivistää ja pää tuntuu vähäisen unenpuutteen takia painavalta, mutta mä kävelen silti alakertaan keittääkseni kahvia. Koko uni oli ihan hirveä, mä en muista milloin viimeksi olen ylipäätänsä uneksinut. Ainakaan niin että se olisi aiheuttanut tollasta kauhua. Varmaan silloin kun Henri kävi läpi sen hakkaamisen. Kun mä saavun alakertaan mä tajuan äidin istuvan keittiön pöydän ääressä huolirypyt otsallaan. Sen kasvot loistaa läppärin näytön sinisen valon johdosta ja mä huomaan senkin silmillä mustat rinkulat. Mä kävelen keittiöön ja napsautan valon päälle mennäkseni suoraan kahvinkeittimelle. Purut tippuu tasaiseen tahtiin koneeseen ja musta litku alkaa valumaan pannuun sen poristessa hiljaisesti. Äiti haukottelee niin että sen leukaperät venyy aika mahtavasti, ja mä istun keittiön tuolille katsoen sitä huolissani.

"Miksi sä olet jo nyt hereillä? Eihän sulla ole herätystä vielä kolmeen tuntiin", mä viittaan äidin töihin jotka alkaisivat vasta puoli ysiltä. Se katsoo mua ja siirtää sitten katseensa taas tietokoneen näyttöön.

"Ei sun kuulu huolehtia äidistäs näin", se huomauttaa ja napauttaa hiirtä. Mä kohautan olkiani ja kohennan asentoani tuolilla.

"Ei niin, mutta mä haluan. Mitä sä katselet?" mä kysäisen samalla hakien kahvin joka on tippunut ja nappaan kaksi muumimukia kaapista. Pinkki, niiskuneiti äidille ja mulle sininen haisuli.

"Asuntoja. Ei oo vielä tärpännyt, mutta eiköhän se tästä", äiti vastaa ja ottaa kahvin hymyillen vastaan. Me istutaan keittiön pöydässä nauttien hiljaisuudesta ja katsellaan ulos pimeään alkutalven ilmaan. Mun ajatuksissa pyörii lähinnä Janette ja Henri, enkä mä jaksa yrittää keskustella tähän aikaan oikein mitään.