Enkelisuudelma

15 - hiljaisuus

editoitu 20.6.22

<3

Jasper

Mä tuijotan keittiön seinää vielä pitkään kun ovi on kolahtanut kiinni ja hiljaisuus laskeutunut asuntoon. Mun silmiä kirvelee ja kurkkuun sattuu, mutta mä en itke. Mua myös suututtaa, ärsyttää kun Henri ei ees yrittänyt kuunnella mua vaan lähti vain päätä pahkaa syyttelemään. Mua ärsyttää itseni, miksen mä vain pysynyt rauhallisena ja selittänyt koko paskaa, miksi mä alunperin valehtelin? Mä huokaisen ja haron hiuksiani, vaikka mä olen Henrille vihainen, mulla on jo sitä ikävä. Mä ootin tätä päivää ihan hulluna, ja se meni ihan eri tavalla kuin mä odotin. Mua ärsyttää, surustuttaa ja tekee mieli vain huutaa. Miksen mä voinut vain kertoa Henrille heti niistä helvetin huumeista? Mä istahdan keittiön pöydän ääreen ja nojaan käsiini. Kyllä mä itsekin tiedän ettei huumeiden osto ole mikään hyvä juttu, mutta sinä iltana mä olin niin vitun sekaisin, vaikka mä vihaan juoda ja vihaan olla kännissä. Mä olin silloin niin syvällä, että jos mulla ei olis ollut Henriä, mä olisin etsinyt toisen tien niiden nappien luo. En mä halua olla mikään narkkari, todellakaan. Mutta joskus musta tuntuu niin paskalta että se on yhtäkuin mikään ei vittu auttais. Ainakaan mikään järkevä keino. Enkä mä ole kuin kerran vetänyt mitään kovempaa kuin alkoholi, ja se oli vuosi sitten kun kesällä meno lähti hieman käsistä.

Mä istun keittiönpöydän ääressä masentuneena lopulta aika kauan, ja vaikka mua itkettää, kyyneleet ei silti koskaan tipu mun poskille. Mun olo on yhtäkkiä hirveen voimaton, Henri on vittu viimeinen ihminen jonka kanssa mä haluan riidellä. Mä tiedän että se loukkaantui että mä valehtelin, koska se on kertonut kuinka paljon vihaa epärehellisyyttä, oli ne sitten pieniä tai isoja asioita. Mä mietin että missäköhän Henri on, ja melkein soitan sille. En sitten kuitenkaan, koska ehkä se tarvitsee hetken, tai mä tarvitsen hetken. Se käyttäytyi epäreilusti, vaikka mäkin tein ihan vitun paskasti. Tuntuu että koko alkupäivän ihanuus on valunut johonkin hiekkaan, ja mua ahdistaa. Ahdistaa niin paljon että mä vaan meen sohvalle koomailemaan ja suljen koko puhelimen.

Koko viikonloppuna me ei puhuta. Lauantain mä vietän Matiksen luona, joka ei onneksi kysele eilisestä mitään, vaikka kyllähän mä olin sille maininnut tuovani jonkun tänne. Me pelataan korttia ja mä selailen hieman instaa, vastailen äijjille jotka kysyy mua illanviettoon että ei pysty nyt, ja jatkan sosiaalista eristäytymistä. Sellainen mä vaan olen, kun mua sattuu tai mä olen huonossa jamassa, mä haluan vain olla yksin tai erittäin tärkeiden ihmisten seurassa. Henrin kasvot pulpahtaa mun mieleen ja mun suupielet meinaa taas kääntyä alaspäin, jonka Matias huomaa. Se tönäisee mua hieman, me istutaan sohvalla ja Matias sekoittaa kortteja.

"Mikä on Jassuliini?"

Mua ei edes naurata että Matias käyttää lempinimeä joka on mun taaperoajoilta. Musta tuntuu vaan niin paskalta että juuri Henrin kanssa mä olen riidoissa, kuin jokainen mun kehon solusta huutaisi sen perään. En mä tiedä olenko mä vihainenkaan enää, kun mulla on niin hiton kova ikävä sitä.

"Mulla on vaan jonkun kanssa riitaa", mä mutisen ja rapsutan likatahraa olohuoneen sohvapöydästä. Matias voisi siivota täällä useammin, oikeasti.

"Jonkun tärkeänkö?"

Mä nyökkään kaikessa hiljaisuudessa ja Matias sekoittaa kortteja hetken aikaa mietiskellen. Sitten se jakaa meille molemmille ja laskee vaihtopakan pöydälle, katsoen mua niin kuin sillä on aina ollut tapana neuvoessaan mua kun mä olen ollut pässi.

"Mun neuvo on, että puhu sille. Mitä nopeammin, sitä parempi. Ei ole hyvä jättää asioita roikkumaan, vaikka riita olisikin ollut iso."

Mä vaan nyökkään edelleen, mutta tunnen että Matiaksen sanat helpottaa. Me aletaan lätkiä taas korttia ja mä pääsen taas rentoon fiilikseen mukaan, ja päivä sujuu suunnilleen seinien suojissa, lukuunottamatta pikaista kaupassakäyntiä. Mä en sielläkään törmää Henriin, enkä tiedä onko se hyvä vai huono juttu.