Enkelisuudelma

12 - vanha suola janottaa aina

editoitu 19.6.22

<3

Henri

Jasper on meillä lopulta keskiviikkoon asti, koska mun porukat on poissa ja talo on muutenkin tyhjä. Me vietetään aikaa yhdessä, otetaan hassuja selfieitä ja kokataan. Öisin me käperrytään mun sänkyyn vierekkäin ja mä voin sanoa rakastavani nukkua sen vieressä.

Meillä on tosi hauskaa ja Jasper vaikuttaa taas hetken ajalta siltä mitä se oli ennen isänsä kuolemaa, hymyilevältä ja nauravaiselta. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä mä kuitenkin heräsin siihen kuinka Jasper istui mun pöydän ääressä tuolilla ja itki. Kyyneleet valui sen kasvoja pitkin ja se puristi pöydän reunaa rystyset valkeina. Se näytti niin haavoittuvalta ja särkyneeltä, että mun sydän tuntui hajoavan. Mä nousin sängystä sen viereen ja pitelin sitä niin kauan että se tunsi olonsa tarpeeksi hyväksi nukkumiseen. Tuntui kauhealta nähdä Jasper niin surkeana, kun yleensä se oli kuin itse aurinko. Se todistikin sen miten helppoa ihmisen on näyttää pelkkä pintakuori olostaan.

Keskiviikkoiltana mä nojaan seinään katsellen kun Jasper solmii sen kengännauhoja. Se on niin hirveän komea, että mun mahanpohjaa nipistää. Saatuaan ne valmiiksi se suoristaa selkänsä ja katsoo mua hymyillen. Ei niin kuin se olisi kunnossa, vain niin että se pärjää. Mä kävelen Jasperin luo ja halaan sitä. Jätkä vastaa siihen puristaen mua kovaa itseään vasten, kuin se ei haluaisi päästää irti. Mä vedän syvään henkeä ja pakkaan Jasperin tuoksua varastoon. Se hengittää tasaiseen tahtiin ja mä voin kuulla sen sydämenlyönnit nojatessani sen rintakehään.

"Pärjäätkö sä?" mä kysyn hiljaa halauksen uumenista.

"Ainahan mä", Jasper vastaa hymähtäen ja vetäytyy kauemmas jättäen kätensä kuitenkin mun olkapäille. Se leikkii mun niskahiuksilla silmät harhaillen jossain muualla. Mä katson sitä yrittäen peitellä huoltani joka nousee taas esiin. Mua huolettaa sen pärjääminen kun se lähtisi.

"Tiedäthän sä että sun ei tarvitse muuta kuin soittaa", mä varmistan viitaten siihen että tukisin sitä missä vain tilanteessa. Jasper hymyilee mulle jo hieman vakuuttavammin ja tuo huulensa mun omille.

"Tiedän", se kuiskaa ennen kuin ne kohtaa.

Oven sulkeuduttua ja Jasperin lähdettyä mä huokaisen syvään. Jasper sanoi vielä ennen lähtöään palaavansa kouluun viimeistään ensi viikolla, ja mä sanoin sille että se olisi mukavaa mutta muistutin vielä että jos siitä ei tuntunut siltä, voisi koulu odottaa. Jasper vain virnisti ja sanoi että ei se koulua voisi jättää roikkumaan saaden mut nauramaan. Sitten se lähti ja mä jäin eteiseen seisomaan. Mä päätän siivota hieman, sillä äiti kuitenkin valittaisi että mä olen saanut olla yksin kotona mutta en ole edes pitänyt paikoista huolta. Läksytkin pitäisi vielä hoitaa.

Noin kaksi tuntia kuluu kun mä ensiksi imuroin, sitten teen tiskit ja pyykkään pari koneellista. Sen jälkeen mä teen nopeasti läksyt joihin ei onneksi mene kauaa. Mä päädyn vielä tyhjentämään koneesta pyykkejä kuivauskoneeseen kun kello kahdeksalta mun puhelin värisee taskussa. Mä toivon ennen sen katsomista soittajan olevan Jasper, mutta näytöllä vilkkuukin Mintun nimi. Ei sekään mikään ikävä yllätys ole, tietenkään.

"Halojaa", mä avaan linjan ja heitän viimeiset vaaterievut kuivuriin näpäyttäen sen napista päälle.

"Moi Henkka", Mintun iloinen ääni saa mut jopa piristymään. "Tulisitko sä meille käymään? Tuntuu ettei olla nähty nyt niin kuin ennen, ja ois vaan kiva jos tulisit ja päästäis juttelemaan."

"No kai mä voisin pariks tunniksi tulla", mä sanon ja Minttu ilakoi mun vastauksesta. "Mä vaihdan vain vaatteet ja tulen sitten."

Noin puolen tunnin päästä mä seison Mintun kotiovella ja astelen siitä vain sisään koska en jaksa koputtaa. Me yleensä tehdään juurikin niin, jos paikalla ei ole ketään muita. Minttu juoksee mua vastaan ja hyppää mun kaulaan saaden mut nauramaan. Mintun tuttu tuoksu leviää mun ympärille saaden mut hetkeksi unohtamaan Jasperista huolehtimisen ja sen ikävöinnin.