Enkelisuudelma

26 - rekiajelu

editoitu 25.6.22

<3

Jasper

Me herätään Henrin kanssa onneksi ajoissa mun asettaman herätyksen ansiosta eikä jäädä kiinni Eijalle joka tulee puoli ysiksi herättämään meitä vihellellen mennessään. Mä olen tietenkin sängyssäni sen avatessa faijan vanhan oven jossa on pari lommoa jonkun nyrkin jäljiltä (liekö mistä nekin tulleet) ja haukottelen makeasti Eijalle joka vain toivottaa iloiset hyvät huomenet. Voi kun se tietäisi että noin viisi minuuttia aijemmin mä olin aivan kiinni Henrissä ja se nauroi että mun pitäisi oikeasti mennä jo. Ajatus saa mut hymyilemään ja mä ponnistan itseäni nopeasti sängyltä seisomaan vetääkseni college-paidan ja samaan sarjaan kuuluvat housut ylleni. Henrin antama sormus sujahtaa sormeen ja sen viileä, sileä pinta tuntuu mukavalta ihoa vasten. Pian Henri käveleekin avonaisesta ovesta sisään virnistys huulillaan.

"Huomenta vain", se sanoo matkien Eijan ääntä saaden mut nauramaan. Henri istahtaa mun sängylle, ja en voi olla sanomatta etteikö se näyttäisi hyvältä. Sillä on kermanvärinen huppari ja valkoiset farkut jaloissaan. Mun antama rannekoru riippuu sen ranteessa ja se saa hymyn nousemaan mun huulilleni tuplasti kirkkaampana.

"Sä näytät hyvältä", mä sanon huokaisten ihastuneena, kun kiharahiuksinen jätkä oikeastikin on ihan hemmetin komea, ja kaikkia komean synonyymejä.

"Säkin", Henri vastaa hymyillen ja nousee ylös kävelläkseen mun luokse. Kujeileva hymy kasvoillaan se heilauttaa oven melkein kiinni, sen kuitenkin itsepintaisesti narahtaen jääden hieman raolleen. Se ei välitä, vaan painaa huulensa mun omilleni. Henrin kädet laskeutuu mun rintakehän päälle ja mä lasken omani sen kyljille.

"Hitto kun me oltaisiin teillä", Henri kuiskaa mun huulia vasten painaen vielä yhden pehmeän ja kutitusta mahanpohjassa aiheuttavan suudelman. Toivon kyllä itsekin samaa mutta silti mä vain napautan sitä sormella nenän päähän ja hymyilen sille kiusaavasti.

"Eipäs nyt makeaa mahan täydeltä."

"Just joo. Etkö muka tykännyt?" Henri kysyy nostaen kulmiaan ja ristii kätensä rinnallensa näyttäen todella suloiselta. Muka vihaisena se tuijottaa mua silmiään siristellen.

"En mä niin sanonut", mä vain totean edelleen naama hymyssä ja Henri on selvästi sanomassa vielä jotain kun Eijan huuto kuuluu käytävän päässä sijaitsevasta keittiöstä.

"Pojat! Aamupalalle!"

Niinpä mä vain avaan oven kunnolla antaen pojalle tietä tietäen että se vielä jotenkin kostaisi tämän, mun viimeisen sanan, mutta musta vain on hauskaa kiusata sitä hieman. Se kuitenkin unohtaa leikkiloukkaantumisen nopeasti ja meidän kävellessä aamupalalle intoilee jo Faunan kyydissä olemisesta saaden mun sydämen pomppimaan nopeammin. Henrin nauru on parasta mitä mä olen eläessäni kuullut. Mä kerron sille enemmän Eijan ja Kimmon Fauna-suokista, liinakon värinen suomenhevostamma jonka kyydissä mä olen ollut monta kertaa, kesäisin selässä ja talvisin reellä tai suksilla. Lisäksi mä kerron sen seuraponista, Samista joka taas on musta pörröinen pallomainen shetlanninponi. Eija on harrastanut sen kanssa agilityä, mutta taas talvea vasten kisat ovat jääneet.

"Nukuitteko hyvin?" Eija kysyy meidän saapuessa ihanan lämpöiseen keittiöön saaden Henrin suupielet hieman nykimään. Se kääntää katseensa Repeen joka on taas ilmestynyt jalkoihin pyörimään.

"Joo, kyllähän me, ainakin minä", mä vastaan ja istun pöytään. Henri seuraa mun esimerkkiäni haroen hieman hiuksiaan ja nappaa leipäkorista kaksi sämpylää alkaen voidella niitä pontevasti.

"Kyllä mäkin nukuin. Hyvin siis", Henri sanoo ja haukkaa sitten sämpylää posket punehtuneina. Mä katselen näytöstä virnistys kasvoillani, Henri on niin suloinen ollessaan ihan kuoseissa, ei Eija nyt mitään ole arvaamassa. Ei se kuitenkaan mikään selvännäkijä ole, vaikka Hietamäkien sukuun kuuluukin.