Enkelisuudelma

10 - salaisuudet

editoitu 7.6.22

<3

- VAROITUS! Tässä luvussa käsitellään asioita jotka voi ahdistaa, joten jos koet että toisen henkilön ahdistus voi triggeröidä sua, en suosittele luvun lukemista.

Jasper

Mä kävelen kohti koulua hieman sydän pamppaillen, on torstai ja mä oon ollu maanatain jälkeen koko viikon pois koulusta. Mulla on ollut Henriä ihan sairas ikävä, ja mä en jaksa oottaa että mä näen sen taas omana, suloisena itsenään. Mahassa lepattelee perhosia kun mä muistelen maanantaita. Musta tuntuu että mä oon kuin pesusieni ja Henrin sanat on mulle vesipisaroita joita mä vedän itseeni kuin hullu. Me opittiin toisistamme tosi paljon, ja Henri on ainoa kenelle mä olen kertonut mun lukihäiriöstä sekä alakoulun vaikeuksista. Ja se ymmärsi, ei epäillyt tai vähätellyt mua kertaakaan, vaan kuunteli ja tulistui kun mä kerroin mun ex-parhaasta kaverista joka petti mun luottamuksen. Henri oli hetken aikaa jopa niin vihainen että mun piti rauhoitella sitä, johon se vastasi että halusi kuulemma vain suojella mua, johon mä vastasin että samat sanat. Sen suojelunhalu teki jätkästä vielä kuumemman ja ihanemman, mitä se oli jo valmiiksi. En mä edes tiedä miten mä ansaitsin saada elämääni yhtäkkiä tollasen ihmisen joka näin lyhyessä ajassa on jo tullut ihan hiton tärkeeksi.

Kun mä avaan koulun oven, mulle tulee déjà-vu. Tunnen kaikkien katseet itsessäni, sekä kuiskailut jotka kulkee mun mukana kävellessäni käytävää pitkin mulkaisten jokaista joka katsoo mua pitempään kuin sekunnin. Mä en tiedä mikä hiton sirkuseläin musta on tullut, ja se ahdistaa mua. Tää sama tapahtui kun kaikki sai tietää mikä mä olen mun entisessä koulussa, ja nyt mä olen kauhuissani. Mun aivot yrittää etsiä kuumeisesti Peetun tai Marian kasvoja, mutta niitä ei näy missään. Mun pitää saada tietää että mitä helvettiä täällä oikein on tapahtunut. Mun ei pitänyt välittää muista, mutta silti mun syke kohoaa ja hiki nousee pinnalle.

Koska mä en löydä ketään, ahdistus mun rinnassa kasvaa ja kasvaa vain kunnes se on ison vuoren kokoinen möhkäle mun rinnassa. Katseet jättää polttomerkkejä mun iholle ja kuiskaukset sekä kikatukset kaikuu toistuvasti mun päässä, vaikken mä edes tiedä onko ne totta. Mä rynnin tieni poikien vessaan ja avaan yhen kopin oven läimäyttäen sen niin voimalla kiiinni että se jää hieman auki. Reppu lentää kaakelilattialle kun mä yritän nojata seinään kun mun sydän jatkaa omaa laukkakisaansa. Mulla on vain kerran ollut oikea paniikkikohtaus, juurikin silloin kasiluokan lopussa, ja nyt mä tunnen kun uusi tekee tuloaan. Mä en saa avattua mun keuhkoja uudelle hapelle, tuntuu että ne on liimattu kiinni samalla kun mun sydän paukuttaa mun rintaa niin kovaa että se sattuu. Mä suljen silmäni ja yritän kaikkeni mutta silti tunnen vajoavani johonkin tosi pimeään paikkaan. En edes tunne kyyneliä ennen kuin ne valuu mun poskille nopeina vanoina samalla kun mä yritän saada ilmaa keuhkoihini, onnistumatta siinä vieläkään. Just kun mä olen luovuttamassa, antautumassa sille pimeydelle, mä tunnen kuinka joku kietoo kätensä mun ympärille, tuttu tuoksu ympäröi mut ja pehmeät enkelisointuiset sanat kantautuu mun korviin saaden sydämen havahtumaan todellisuuteen.

"Ei ole mitään hätää, mä olen tässä. Jasper, mä olen tässä, kuulitko, sä et ole yksin."

Mä vetäisen henkeä terävästi jolloin mun kroppa alkaa taas toimia ja mä saan vedettyä happea sisälleni. Mä nyyhkytän vasten Henrin olkapäätä ja avaan silmäni joita olen kai puristanut koko ajan kiinni. Me istutaan lattialla, mä en edes tiedä kuinka mä tähän olen päätynyt. Uudet kyyneleet pusertuu vanhojen tielle ja mun itku jatkuu vahvoina aaltoina. Henri pitää musta kiinni, sen tuoksu rauhoittaa mua ja se vain on siinä. Kun mä kuulen kellon vaimeasti soivan, mä tajuan olleeni vessassa jo yli 20 minuuttia. Aika on mennyt pimeydessä kuin pikajuna. Nostan päätäni Henrin olkapäältä joka katsoo mua edelleen silmät täynnä huolestumista, jotka kumpuaa välittämisestä. Me noustaan seisomaan ja mä huokaisen katsoen vessan lattiaa. Mua vähän nolottaa.