Enkelisuudelma

30 - anteeksianto

editoitu 25.6.22

<3

Jasper

Musta tuntuu kuin muhun tökittäisiin nauloja joka suunnasta kun ovi Henrin perästä sulkeutuu. Mun hengitys on raskasta ja pää tuntuu painavalta. Se oli kyllä sanonut rakastavansa mua, ja siitä mä olen ihan saatanan onnellinen. Muuten tuntuu että koko keskustelu oli kuin suoraan mun pahimmista painaijista. Mä seison voimattomana nojaten seinään ja lysähdän istumaan lattialle. Vitun Niilo. Mua suututtaa suunnattomasti kun mä edes ajattelen jätkän kasvoja, mutta sitten tunnen lannistuksen aallon sillä ihan itse mä tämän koko sotkun aiheutin. Mun tuijottaessa meidän vaaleaa tapettia mun mieli palaa muistoon kahdeksan kuukauden päähän. Se saa inhotuksen väreet juoksemaan mun selkää pitkin ja mahassa pyörimään inhottavasti.

Kahdeksan kuukautta sitten

"Mä tuun taas pian takas viihdyttää sua", Henri naurahtaa ja sipaisee mun poskeani. Mä hymyilen jätkälle joka antaa mulle pusun poskelle ja poistuu sairaalahuoneesta antaen vielä lentosuukon ovelta. Se lähtee äitinsä kanssa käymään syömässä sekä kaupoilla kun ne vielä kerta täällä on, ja mä olen jo paremmassa kunnossa. Hiljaisuus laskeutuu huoneeseen laskematta koneiden ääniä ja heti Henrin lähdettyä, mä avaan tylsistyneenä television toiveikkaana että sieltä tulisi jotain hyvää.

Mun silmät pysyy aika kauankin yhdessä kiintopisteessä ja se on telkkarin ruutu. Sälekaihtimet on auki ja aina välillä mä vilkuilen pihalle toivoen että jo pääsisin normaaliin arkeen sairaalaimaisen tylsyyden keskeltä. Mä huokaisen ja yritän taas keskittyä 90 päivää morsiamena ohjelmaan kun joku koputtaa mun oveen. Mä kurtistan kulmiani mutta huudan tuntemattomalle sisääntulijalle hyväksyvän vastauksen. Mä arvelen ensin että se on joko hoitaja tai joku kaveri kotiseudulta, mutta arvaus menee hyvin, hyvin väärään. Ja kun mä näen henkilön joka sieltä saapuu, mun sydän tuntuu pysähtyvän sekunniksi.

Se on nimittäin Niilo. Mun vuotta vanhempi ex-paras kaverini kasilta johon mä olin armottoman ihastunut ja joka lopulta koitui mun kohtalokseni. Viha ja hämmennys kilpailee mun sisälläni enkä mä tiedä kumpaan tarttua. Niilo on venähtänyt mua pidemmäksi, hankkinut permanentin sekä tatuoinnin toiseen käteensä. Sillä on hopeinen nenärengas ja mä muistan miten me tehtiin se nuppineulalla ihan kersoina. Ihme että on säilynyt.

"Mitä...? Miten sä...?" mä yritän muodostaa järkevää lausetta mutta tuntuu kuin aakkoset mun päässäni heittelehtisi ympäriinsä kuin päättömät kanat. Tekisi mieli sanoa niin paljon ja samaan aikaan mä en saa sanottua yhtään mitään. Niilolla on päällään farkut ja Nirvanan bändihuppari joka aiheuttaa kouraisun mun sisimmässäni. Me fanitettiin sitäkin yhdessä.

"Sun äiti kertoi missä sairaalassa sä olet, mä kysyin siltä kun kuulin puukotuksesta", Niilo vain vastaa kuin lukien mun ajatukset. Sellainen se on ollut aina, tiesi mitä mä tunnen jo yhdellä katseella. Vaikka romanttiset tunteet mä sainkin pidettyä salassa kunnes idioottina kaiken paljastin. Muisto saa häpeän aallon jyrämään mut alle kuin tsunami.

"Mitä sä teet täällä?" mä kysyn näpräten peittoni reunaa ja yritän hillitä muistotulvaa jotka vyöryy mun päähäni. Minä ja Niilo ostamassa energiajuomia ja valvomassa, talvella laskettelemassa ja yhdessä ekaa kertaa bileissä... Kaikki iskee muhun kerralla, eikä se oli kiva tunne.

"Mä... halusin nähdä sut", Niilo sanoo hieman hiljentyneenä äänensävyllä, ja mä tiedän sen olevan hermostunut, niin se oli kakarankin. Riitatilanteissa se rupesi aina melkein kuiskimaan mielummin kuin huutamaan. Niilo istuutuu mun sängyn viereen tuolille katsoen mua epäselvä ilme kasvoillaan. "Kuule, mä olen ihan vitun pahoillani miten asiat päättyi meidän välillä", se jatkaa hetken polven naputtelun jälkeen.