Enkelisuudelma

27 - tulevaisuus

editoitu 25.6.22

<3

Henri

Jyväskylän kadut on täynnä autoja, ja mun katse harhailee niissä sekä liikennevaloissa vuoronperään. Äiti katselee mua ratin takaa välillä kuin aikeissa sanoa jotain, mutta onneksi ei sitten kuitenkaan. Mun kroppa on jossain lukkotilassa. Mua itkettää, pala tuntuu kurkussa mutta kyyneleet ei tule, keuhkot pumppaa happea mutta silti tuntuu kuin mä vain vaivoin saisin sitä sisälleni. Mä vääntelen käsiäni sillä kylmänhiki puskee päälle ja mä haluaisin hypätä ulos koko autosta. Mä tiedän vain sen että tällä hetkellä Jasper makaa sellaisessa Greyn anatomian kaltaisessa leikkaussalissa ympärillään hirveästi ihmisiä ja sen ihoa parsitaan kasaan niin kuin räsynukkea. Mun sydäntä kylmää sillä mä tiedän kyllä että leikkaukset voi olla kohtaloksi, ja sitä mä en kestä jos Jasper kuolee. Mä heilautan hieman päätäni ja puren huultani niin että sattuu kun auto vihdoin kääntyy ja pian kääntyy tielle josta näkyy jo sairaalamainen, korkea rakennus jonka parkkipaikka on semi täynnä autoja. Mä tiedän kuinka paljon surua mutta myös onnea toi talo pitää sisällään ja mä toivon vain että se jälkimmäinen tunne osuisi mun kohdalleni.

Me kävellään äidin kanssa sisälle sairaalaan, tai no, mä pingon ja äiti yrittää pysyä perässä. Mä joudun kävellä pari pitkää käytävää ja vihdoin lasiset ovet avautuu mun edessäni ja jonkinlainen odotustila piirtyy mun silmieni eteen. Nurkassa on lasten leikkipiste ja keskellä on pöytä täynnä lehtiä. Seinien mukaan menee epämukavan näköisiä tuoleja ja tutun hiuspehkon omaava nainen huomaa mut ja tarpoo mun luokseni.

"Voi Henri! Minähän sanoin ettei tarvitse tulla", Helena sanoo ja halaa mua. Mä kyllä näen sen silmissä kyyneleet jotka se taitavasti piilottaa. Mä irrottadun halauksesta hieman tönkösti, sillä mä olen edelleen ihan vitun jäätynyt. Mun katse osuu Janetteen joka nukkuu tuolilla pää seinään nojaten, päällään punainen talvitakki. Näky saa kurkkua kuristamaan tuplasti. Tietenkin mä tulin, vaikka se olisi kieltänyt. Mä en kuitenkaan sano faktaa ääneen.

"Minä toin Henrin, onhan tämä ihan kauhea tilanne", äiti mun vieressäni avaa suunsa. Mä seison vieressä kun ne vaihtaa jotain sanoja jostain, mä en tiedä mistä. Mun ajatukset käy koko ajan Jasperissa joka tällä hetkellä makaa jollain sairaalasängyllä tiedottomana enkä mä voi mennä sen luokse. Äidin sanat ärsyttää, vaan hetki sitten se olisi varmaan ollut iloinen jos Jasperille olisi käynyt jotain.

"Tota, mitä Jasperille siis tapahtui?" mä kysyn ääni vapisten ja keskeytän Helenan ja mutsin keskustelun. Helenan silmät kääntyy muhun päin ja ne täyttyy saman tien surulla. Mä seison sen edessa tuntien oloni todella pieneksi.

"Jasperia... sitä puukotettiin viime yönä siinä ihan bussikujan lieppeillä. Lompakko oli viety joten poliisi arveli jotain narkkaria joka oli rahan perään. Se oli saanut noin kolme iskua ja vielä ei tiedetä vammojen vakavuutta, mutta se oli lyönyt päänsäkin asfalttiin kun Jasper kaatui koko kauheudessa", Helena selittää ja mä ihmettelen naisen äänenlaatua joka on yhtä vakaa kuin juuri valettu sementti. Mä olisin murtunut jo monta kertaa. "Joku vanhempi mies oli soittanut ambulanssin mutta lähti täältä ennen kuin mä ehdin selvittää hänen henkilöllisyyttään. Se tuli Jasperin mukana sairaalaan", Helena jatkaa alahuuli pienoisesti väpättäen, ja mä tiedän saman tien kuka se oli. Ryöppö. Siitä on kyllä tullut joku Jasperin suojelusenkeli.

"Okei. Kuinkahan kauan leikkauksessa menee?" mä kysyn vaikka tiedän sen olevan tyhmä kysymys. Kauan, arveltavasti.

"Ainakin vielä yli tunti. Lääkäri sanoi pitävänsä meidät ajan tasalla", Helena sanoo ja kietaisee hiuksiaan nutturalle. Nainen näyttää väsyneeltä sekä surulliselta ja mä voin vain kuvitella miltä Helenasta tuntuu. Ensiksi Joonas, Janeten tapaus ja nyt Jasper.