Enkelisuudelma

22 - epätoivoinen

editoitu 24.6.22

<3

- VAROITUS! Sisältää itsensä vahingoittamista, joten jos tiedät tämän triggeröivän, älä lue merkin "!!!"jälkeen.

Jasper

Mä odotan Matiaksen kämpässä ovikellon soittoa tai koputusta hieman liiankin tarkkaavaisena ja säpsähtelen jokaista rapinaa. Mun takki roikkuu vettä valuvana henkarissa, sillä taivas päätti aueta sitten ihan kunnolla kun mä kävelin tänne. Sohva tuntuu epämukavalta mun allani ja lopulta mä nousen seisomaan ja kierrän ympäri känppää vilkuillen samalla mun puhelimen kelloa. Siitä on puoli tuntia kun me puhuttiin Henrin kanssa. Sen ääni oli kuulostanut ihan hirveältä, kuin se ei olisi halunnutkaan tulla sopimaan tätä. Mä en tiedä mitä mä tekisin jos se olisi sanonut ettei halua tulla. Mä haron tukkaani ahdistuksissani kun viimein ovelta kuuluu pirahdus. Tietenkin mä yritän kävellä rauhallisesti ovelle mutta se on vaikeaa koska mä tiedän Henrin olevan oven takana. Kun mä avaan oven, näky mun edessä olis aika vitun suloinen jos tilanne ei olisi mitä se on. Henri on kastunut sateessa kunnolla, sen kiharat on märät ja Henrin kasvoilla valuu vesipisaroita aina leukaan asti tippuen sitten alas. Takki on onneksi pitänyt suurimman veden poissa Henrin vaatteilta sillä kun se riisuu takkinsa, sen alla oleva punainen huppari on huppua laskematta onneksi aika kuiva. Henrin ottaessa kenkiä pois, mä kävelen keittiöön kahvinkeittimen luokse ja laitan sen päälle vain saadakseni tekemistä. Neo on Matiaksen kanssa käymässä kaverillaan joten koiraakaan ei näy lohduttamassa mua. Mä huokaisen ja käännyn selin eteiseen, kuullen kuitenkin lattian narahtelut ja tuolin siirtymisen kun Henri istahtaa pöydän ääreen. Mun kääntyessä ympäri kahvikuppien kanssa, Henri haroo kiharoitaan saaden mut katsomaan sitä hetken liian pitkään.

"Mitä?" se kysyy ja laskee kätensä pöydälle katsoen mua hetken tuikkivin silmin. Sitten se kuitenkin kääntää katseensa pois saaden mutkin muistamaan koko tilanteen ja syyn miksi se on täällä.

"Ei mitään", vastaan ja jännittyneenä lasken mustat kupit pöydälle ja sitten nappaan pannun joka on valmis, kaataen siitä molemmille kahvia. En mä edes tiedä, olisko Henri halunnut, mutta keitinpä silti.

Tunnelma on jäykkä, ja se surettaa mua. En mä halua tälläisten typerien asioiden aiheuttaa kitkaa meidän välille, kun mä tiedän minkälaista meillä on silloin kun me ei riidellä. Mä hörpin kahviani nopein ja lyhyin siemauksin, Henri taas katselee pöydän pintaa ja ottaa välillä pitkän kulauksen. Mä lasken käteni pöydälle, uskaltamatta kuitenkaan ottaa sitä kädestä kiinni.

"Henri, kyllä sä tiedät että sä olet se kenen kanssa mä haluan olla", mä rikon hiljaisuuden ja vedän henkeä. Mun kahvini on juotu, joten mä lasken kupin, jonka kahva on irronnut, takaisin pöydälle. Henri vilkaisee mua muttei kuitenkaan anna itsensä katsoa mua kauempaa.

"Miksi vitussa sä sitten annat kaikkien lääppiä sua?" Henri kysyy jopa hyökkäävän kuuloisena ja mä sävähdän hieman kirosanaa. Yleensä ne ei kuulu sen sanavarastoon, ja mun on pakko nielaista ennen kuin mä jatkan.

"En mä voi sille mitään, ymmärrätkö sä? En mä vaan voi sanoa että-"

"Ai et voi sanoa että painu helvettiin?" Henri kysyy korkeammalla äänentaajuudella ja nousee ylös tuolista hurja ilme kasvoillaan. "Että jos mä menen ja panen jonkun kanssa, sen voi korjata vain sillä että mä sanon etten voinut estää sitä, niinkö?"

Mä nousen Henrin esimerkistä myös ylös tuntien kuinka mun sydäntä pistää, hengitys kiihtyy ja joka paikkaa kihelmöi pahalla tavalla. Henri katsoo mua sillä ilmeellä jonka mä olen nähnyt vain kerran aikaisemminkin, täällä samaisessa paikassa. Musta tuntuu kuin mä olisin hurrikaanin syövereissä. "Mä en ole pannut sitä, enkä ole aikeissakaan."