Enkelisuudelma

18 - täyskäännös

editoitu 24.6.22

<3

Jasper

"Me nähdään sitten koulussa, eikö niin?" Henri kysyy katsoen mua pää hieman kallellaan. Me seistään sairaalan ulkopuolella josta Henri just kotiutettiin, ja sää on kerrankin aurinkoinen. Kolea, mutta silti aurinko näkyy pilvien takaa luoden säteitä meidän kasvoille. Henrin silmäkulma on violetti, sen huulessa on haava ja poskessa on mustelma joka hieman turvottaa sitä, mutta silti jätkän huulilla on hymy.

"Joo, varmaankin", mä sanon hymyillen vinosti saaden Henrin ilmeen kirkastumaan. Se kurottautuu hieman mua kohti, painaa suukon mun huulille ja nappaa sitten reppunsa maasta ja lähtee kiirehtimään parkkipaikan sivussa olevaa mustaa Volvoa kohti joka on Henrin porukoiden auto. Mä hymähdän kiharatukan perään vaikka mun sydäntä painaakin. Mun olo on onnellinen Henrin puolesta, että se on saanut välinsä kuntoon edes jotenkin äitinsä kanssa sairaalan perheterapian ansiosta ja vaikuttaa muutenkin olevan okei kaikesta huolimatta. Silti mun hymy hyytyy kun Henri häviää näköpiiristä.

Mä lähden kävelemään kohti Matiaksen kämppää, sillä mun pitää hakea sieltä mun kamoja. Me päätettiin mutsin kanssa että mä muuttaisin takaisin kotiin, nyt kun aikaa on jo hieman kulunut eikä mua enää ahdista olla siellä. Kävellessäni kävelyteitä pitkin kohti määränpäätä, mun pää saa aikaa ajatella eikä se ole ollenkaan hyvä juttu. Mua ottaa rinnasta kun mun päähän maalautuu taas kerran kuva Henristä joka makasi maassa, huppari jonka se oli napannut mun vaatekaapista päällään, naama mustelmilla ja kuivunut veri kasvoillaan. Mä olen kokenut paljon, mutta voin heittämällä sanoa sen olleen mun elämäni top kolmosen pahimmissa hetkissä. Mun on pakko pysähtyä hengittämään kun syyllisyys ottaa musta taas kerran kiinni. Mä en vain voi olla ajattelematta että ilman mun sekoilujani Santeria ei olisi koskaan kiinnostanut koskea Henriin. Jos mä olisin löytänyt Henrin yksin, en varmaan olis osannut toimia niin järkevästi, ja siitä mä olen ihan helvetin kiitollinen Ollille, Oliverille ja Vilpolle. Me kerrottiin poliisille kaikki mitä me nähtiin, ja epäilyt henkilöstä, mutta ilman konkreettisia todisteita Santeri pääsee kuin koira veräjästä. Koko ajatus saa mun pulssin kiihtymään ja kädet puristumaan nyrkkiin. Jos Henri ei olisi pakottanut mua lupaamaan olla tekemättä mitään typerää, mä menisin itse tervehtimään sitä kusipäätä pesäpallomailan kanssa.

Päästyäni vihdoin tutun kerrostaloasunnon luo, mä kävelen portaat ylös kolmanteen kerrokseen ja avaan oven vara-avaimella. Neo tulee mua vastaan häntä innokkaasti heiluen, ja mä annan huomiotani koiralle jonkun aikaa. Sitten mä kävelen olohuoneeseen ja kerään vähät kamani joita en viime kerralla ottanut mukaani. Mun puhelin värähtää ilmoituksesta, ja kun mä menen katsomaan sen, huomaan viestin tulleen mun, Ollin ja Oliverin Whatsapp-ryhmästä. Joo, meillä on sellainenkin.

Äijjät

Olli: Onks Henri okei?

Mä naputtelen nopeasti vastausviestin ja rupean sitten etsimään laturiani jonka mä jätin jonnekkin tänne viime kerralla. Viime kerrasta tulee pakostikin mieleen meidän riita, ja se saa mut masentumaan entisestään, vaikka ei vanhoja pitäisi muistella.

Minä: Joo, on se. Kiitti vielä avusta teille.

Kun mä olen löytänyt laturin, mä rapsutan vielä Neota, jätän avaimen keittiön pöydälle ja kävelen ulos asunnosta. Sitten mä talsin hissiin sillä en jaksa enää ravata portaita alas. Pitäisi kai alkaa käymään salilla tai hankkia joku harrastus, nyt kun röökikin on jäänyt vähemmälle. Hissi on ympäröity peileillä ja mä katselen kuvajaistani. Jos mä olisin saanut päättää, mä olisin ottanut ne iskut Henrin puolesta. Mun kasvot on kokenut sen kerran tai parikin, ja mä en kestä ajatusta Henrin runnelluista kasvoista. Tietenkin se näyttää edelleen ihan helvetin hyvältä, mutta nyt se on kokenut asian jota sen ei olisi koskaan pitänyt kokea, ikinä. Mua alkaa taas ahdistaa ja mä nojaan kaiteeseen hengitellen syvään. Syyllisyys meinaa repiä mut kahtia, enkä mä tiedä mitä mä teen sille. Miten mä voin olla samalla Henrin kanssa kun musta tuntuu että mä olen vain pahaksi sille? Mä tiedän ettei mun pitäisi ajatella niin, mutta siltikin mä sabotoim itseäni.