Enkelisuudelma

17 - pelastusoperaatio

editoitu 24.6.22

<3

Henri

Kellon tikitys kuuluu luokkahuoneessa missä suurin osa meidän luokan oppilaista kirjoittaa kynät savuten vastauksia koepapereihin, mun tuijottaessa pulpetin sileää pintaa ontto katse silmissäni. Mä en ole ehtinyt lukea tähän kokeeseen yhtään. On kulunut kaksi päivää siitä kun äiti pamautti mun lähtevän Kuopioon joululoman jälkeen. Ihan vain siksi ettei se kestä poikansa olevan homo. Se ei ole suostunut edes keskustelemaan koko asiasta sen jälkeen, ja mä jouduin jo anelemaan iskää puhumaan sille järkeä. Se taas yrittää esittää jotain hiton Sveitsiä, ei sitä kai edes kiinnostanut mun homous muttei uskalla äitillekään pistää vastaan. Koko asian ajatteleminen saa mun mielen mustumaan vielä enemmän, ja mä tajuan että koeaikaa on enää 20 minuuttia jäljellä. Niinpä mä alan erittäin syvään huokaisten kirjoittamaan jotain vastauksia paperiin mitä satun muistamaan tunneilta. Ja se ei varmastikaan riitä, ei ainakaan hyvään numeroon, ja sitten mä saisin taas huutoa koska en pysty edes olemaan hyvä oppilas, kun olen jo muutenkin epäonnistunut elämässäni. Ainakin äidin mielestä varmaan.

Koeajan loputtua mä palautan historian kokeen opettajalle jalat laahaten ja se katsoo mua silmälasiensa takaa mietteliään näköisenä, kuin se haluaisi kysyä jotain mutta ei sitten kumminkaan viitsi. Mä kävelen luokasta ulos reppu painaen olallani ja nostan katseeni hieman piristyneenä kun tajuan Jasperin odottavan mua luokan edessä. Vaisu, ihastunut hymy nousee mun kasvoille kun mä katson poikaa jolla on viininpunainen flanellipaita päällään ja mustat reikäfarkut jalassaan. Se selaa puhelintaan ajatuksiinsa uppoutuneena. Jasper on ripustanut kaulaansa tällä kertaa rippiristin sijasta hopeisen ketjun, jonka se kertoi kerran saaneensa Matiakselta. Mun sydäntä puristaa kun mä kävelen sen luo ja nappaan sitä kädestä, mutta mä yritän silti hymyillä. Me sovittiin ettei me anneta tän kaiken paskan pilata sitä mitä meidän välillä on, koska me kestettäisiin se kyllä kunhan molemmat olisi mukana.

"Hei", Jasper sanoo mulle hymyillen tutusti ja painaa pienen suukon mun poskelle. Mun mahassa pyörii, sillä mä en vieläkään totu siihen että enää ei tarvitse salailla.

"Moi", mä vastaan perhosten lennellessä ympäriinsä mun mahassa, ja me lähdetään kävelemään kohti paikkaa missä me nykyään vietetään melkein joka välitunti. Meidän kädet on taas kerran lukittuna toisiinsa ja mä en voi uskoa miten täydellisesti ne sopii yhteen. Jasper on täydellinen.

Me istutaan sillä tietyllä käytävällä, vihreällä sohvalla. Täällä ei yleensä kulje kauheasti ihmisiä sillä tämä osa koulusta on vanhaa koulua ja tunnit on suurimmaksi osaksi uudessa osassa. Tai no, Jasper istuu ja mä nojaan siihen maaten samalla. Jasperin kädet kulkee hajamielisesti mun hiuksissa ja mä vain otan ajasta kaiken irti. Mun silmät on kiinni ja Jasper hyräilee jotain laulua mikä on tuttu, mutta mä en saa päähäni mikä se on. Mä en haluaisi tämän välkän loppuvan koskaan, mutta meillä on enää viisi minuuttia aikaa, joten mä nousen istumaan Jasperin viereen ja lasken pääni sen olkapäälle. Jätkä painaa pusun mun otsaan ja mä hymyilen. Mun hymyt on nykyään aika harvassa, mutta Jasperin seurassa niitä ei tarvitse pakottaa, ne vain tulee. Mun puhelin värähtää mutten mä jaksa kaivaa kapulaa esiin.

Välitunnin loputtua meidän tiet erkanee taas eri tunneille ja Minttu löytää tiensä mun viereeni kun Jasper lähtee eri suuntaan. Mä hymyilen tytölle ja se hymyilee takaisin lohduttavasti, tietenkin se tietää kaiken mitä mun kotona tapahtuu.

"Mikä olo?"

Mä kohautan olkiani ja kohennan repunolkaimia. "Ihan hyvä. Jasper on ihana, mä vaan en tiedä mitä mä teen kun joulu on ohi."