Enkelisuudelma

16 - kyynelmeri

editoitu 24.6.22

<3

Henri

Me vietetään lopulta Jasperin kanssa niillä koko loppupäivä. Janette on huoneessaan mutta käy välillä härnäämässä Jasperia joka heittää sitä tyynyllä ja sen sisko vain näyttää kieltään ja juoksee pois. Mä hymyilen niiden nahistetulle, ja samalla harmittelen sitä miten mun ja Hanneksen välit on ollut siitä asti kun me osattiin puhua aivan karseat. Se on varmaan pitkälti mun äidin syytä joka kasvatti meidät siinä uskossa että esikoinen on ykkönen ja tosikoinen kakkonen. Jasper huomaa mun masisteluilmeeni ja tökkää mua kylkeen, näytellen mun ilmettä. Se pitää kulmiaan kurtussa ja huuliaan mutrussa kunnes mä naurahdan. Me makoillaan sen sängyllä, mun pää on Jasperin rintakehällä ja se on kiertänyt toisen kätensä mun ympärille. Siinä on tosi hyvä olla, just sillä hetkellä. Jasper hengittää tasaiseen tahtiin ja mä tunnen mustahiuksisen sydämenlyönnit vasten sen rintakehää makoillessani. Jasperin mutsi ei tulisi vielä alle tuntiin kotiin, joten me saadaan olla vielä ainakin hetken aikaa näin - rauhassa, toisistamme kiinni pitäen ja hetkittäisiä, helliä suudelmia vaihtaen.

"Mun ukki kuoli alkoholismin seurauksena kun mä olin neljä. Ja mun iskällä oli alkoholismi mun syntymästä mun seitsenvuotispäivään asti", Jasper yhtäkkiä puhelee tasaisella äänellä saaden mut hämmentymään. Mä nostan hieman päätäni ja katson Jasperia jonka silmissä kiiltelee. "Mä en tykkää juoda, koska tiiän että jos mä menen liian pitkälle se voi ottaa musta vallan. Mutta jos mulla on oikein paska olo... mä joko juon itseni sekaisin tai oikein pahimpina hetkinä satutan itseäni. Se on kliseinen tapa, mutta sellaiseen mä vain olen oppinut. Tai ainakin ennen mä tein niin", se jatkaa vetäen henkeä sanojen välissä. Mä silitän sormillani Jasperin rintakehää ja katson sitä yrittäen antaa silmilläni tukea. Jasper antaa mulle taas luvan nähdä enemmän itseään.

"Entä nykyään?" Mun ääni on todella varovainen sillä mä en halua loukata Jasperia tai ajaa sitä kuoreensa.

"Nykyään", Jasper hymyilee mulle lämpimästi, "mulla on ihminen mun elämässä joka auttaa mua sen kaiken kanssa."

Mä puhkean hymyyn ja painan hellän pusun Jasperin huulille. Se maistuu ihan Pepsi Maxilta sillä me ollaan hörpitty sitä makoilun lomassa. Silti myös kylmä käsi kouraisee mua vatsasta, kun mä tajuan kuinka paljon me merkitään toisillemme jo nyt, ja miten paljon mä haluan pitää siitä kiinni.

"Ne sun arvet... milloin sä teit ne?" mä kysyn nielaisten ja huomaan kuinka Jasper psyykkaa itseään. Mä en halua udella liikaa koska jo nyt Jasper on kertonut mulle enemmän kuin koskaan ennen, ja se on sille varmasti tosi iso askel.

"Mä tein ne just ennen kuin me muutettiin tänne. Silloin mä olin tosi pahassa jamassa, mutta porukat vei mut terapiaan. Sen jälkeen mä en ole tehnyt uusia", se kertoo katsellen huoneen seinää ja mä tunnen rentoutuvani hieman. Mä en halua että kukaan satuttaa Jasperia, varsinkaan se itse.

"Hyvä", mä kuiskaan ja vetäydyn taas lähemmäs Jasperia. Se hipsuttaa mun kiharoita saaden miellyttäviä väreitä kulkemaan mun päästä varpaisiin asti.

"Ja se huumejuttu... en mä ole sellainen. Enkä mä aijo enää ikinä toistaa sitä temppua", Jasper vakuuttaa mulle ja mä ihmettelen kuinka vakaa sen ääni on. Itse olisin varmaan jo rupeamassa pillittämään jos kaikki mitä Jasperille on käynyt olisi tapahtunut mulle.

"Kyllä mä tiedän. Käytkö sä enää terapiassa?"

"En mä. Kyllähän sitä voisi harkita uudestaankin", Jasper toteaa ja mä nyökkään, mun mielestä sen kannattaisi. Mä en kuitenkaan sano mitään, sillä en halua että Jasper luulee mun painostavan sitä tai jotain. Ehkä joskus mä voisin avata keskustelua asiasta lempeästi. Mä tunnen valtavaa kiitollisuutta kun Jasper on avannut itseään mulle taas hiukkasen. Tunnen kuinka mä ihastun siihen taas vähän enemmän. Jasper puristaa mua hieman tiukemmin itseään vasten enkä mä voi uskoa kuinka hyvä olo mulla on siinä.