Enkelisuudelma

14 - poikaystävä

editoitu 20.6.22

<3

Henri

Viikko kuluu mukavan tasaisesti. Mä hengailen Jasperin kanssa, näen Mintun kanssa joka ei vieläkään ole päässyt yli Janista ja vietän koulussa tunneilla aikaa Peetun kanssa jonka välit Dankun kanssa eivät ole kohentuneet.  Mä alan hiljalleen tottumaan siihen että voin kulkea Jasperin kanssa koulussa, saan istua sen vieressä ja hymyillä sille ihan avoimesti. Ennen me jouduttiin piilottamaan ne kaikki katseet, hymyt ja käsien hipaisut, mutta nyt ne saattaa tehdä siitä vain. Oikeastaan kaikki ovat jo tottuneet siihen ja puheet rauhoittuneet - vaikkakin jotkut uteliaat edelleenkin katselee kun me istutaan vierekkäin tai halataan tunnin alkamisen takia. Ne on kuitenkin enemmän ystävällisiä katseita, ehkä sellaisia jotka antaa joillekin muillekin kaapissa oleville rohkeutta. Minttu jaksaa koko ajan intoilla musta ja Jasperista kaikenlaista, joka saa mutkin tosin vain hymyilemään ihastuneena. Jasper on vain niin hiton ihana, enkä mä olis voinut vuosi sitten kuvitellakaan että voin olla näin ihastunut ja vieläpä poikaan. Nyt se tuntuu maailman luonnollisimmalta asialta. Olinhan mä aavistellut asiaa, kun en koskaan ollut kunnolla kiinnostunut tytöistä ja koin tunteita mies-elokuvatähtiä kohtaan joita muilla ei ollut kuin vastakkaista sukupuolen edustajaa kohti. Meidän perheessä ei juurikaan ikinä keskusteltu muista vaihtoehdoista kuin poika-tyttö-pareista, joten kai mä vain sulauduin maastoon.

"Henri, maa kutsuu", mä kuulen hymähdyksen vierestäni joka saa mut kääntämään päätä vasemmalle jossa Jasper istuu katsellen mua huvittuneena. Pari mustaa suortuvaa on karannut sen kasvoille ja musta septum on hieman vinossa. Sen silmät tuikkii kun se katselee mua kulmat kohotettuina. Jätkä näyttää yhtäkkiä ihan mahdottoman suloiselta, ja mä suutelisin sitä jos me ei istuttaisi keskellä koulun käytävää. Niin rohkeaksi mä en ole vielä tullut, valitettavasti.

"Sori", mä ähkäisen ja haron tukkaani hieman taaksepäin. "Mitä sä sanoitkaan?"

Mustatukkainen jätkä katselee mua ja nuolaisee raolla olevia huuliaan. Mä tunnen sähköisen jännitteen meidän välillä, joka on ihan hullua ottaen huomioon että me istutaan yläasteen käytävällä jossa vilisee ihmisiä. Jasperkin tuntee sen sillä se virnistää ja kallistaa hieman päätään. Tuntuu kuin se ihan tahallaan kiusaisi mua.

"Sitä vaan mietin että haluatko sä tulla tänään sinne mun kummisedän kämpille? Se on iltapäivän ja illan poissa jossain sen kaverilla käymässä", Jasper selittää ja mä kuuntelen sen sanoja kiireettömästi. Hassua, miten mä en koskaan kyllästy sen ääneen ja voisin kuunnella sitä tuntikausia.

"Joo, tietenkin mä tuun", mä vastaan empimättä ja Jasper hymyilee mulle sitä ominaista hymyään kun yhtäkkiä sen ilme jäätyy ja se kääntää katseensa pois leukaperiään kiristellen. Mä kurtistan kulmiani ja käännän katsettani taakseni ja huomaan Danielin kävelevän meidän ohitse isoveljensä vanavedessään. Dankku tuijottelee seiniä, sen isoveli taas katselee meitä pitkin nenänvarttansa saaden vihan kohahtamaan mun suonissa. Miten se kehtaa? Mä en edes tiedä miksi se on täällä, se on kuitenkin lukion kakkosella eikä sen kuuluisi olla lähelläkään yläastetta.

Me ei olla hirveästi puhuttu tapahtumista mitkä johti Jasperin ilmestymiseen mun ovelle. Kai me jotenkin haluttiin vain unohtaa se, kun asiat on mennyt niin hyvin. Toki mä olin maininnut Jasperille että Ryöppö oli auttanut sen meille ja se oli katsonut mua epäuskoisena mutta todennut sitten että sen pitäisi käydä kiittämässä sitä. Sitten me puhuttiin myös Santerista, siitä miten se oli lyönyt Jasperia jonkun niiden riidan päätteeksi - josta mä en vieläkään tiedä mitään koska Jasper sanoi että se ei muistanut mistä ne oli riidelleet. Se halusi muutenkin antaa asian olla, vaikka mä olin edelleen ihan helvetin vihainen Santerille, sekä Danielille. Pysyisivät vain kaukana meistä molemmista.