Enkelisuudelma

23 - mä rakastan sua

editoitu 25.6.22

<3

- VAROITUS! Sisältää mahdollisesti triggeröivää tekstiä (itsetuhoisuus), joten lue omalla vastuulla.

Henri

Sunnuntai viuhahtaa ohi kuin joku saakelin Harry Potterin pikajuna, ja ennen kuin mä huomaankaan, mun puhelin rupeaa soittamaan aamuhälytystä ja mä joudun nousemaan rättiväsyneenä. Mun yöt on ollut lähinnä sängyssä pyörimistä, sillä mä en saa unta. Aina kun saan, se katkeaa painajaiseen tai mä muuten vaan hätkähdän hereille ilman syytä enkä saa enää unta. Sen takia mä alan harkitsemaan jo jotain vasaranukutusta, sen verran rasittava vaiva.

Mun syödessä aamupalaa äiti tuijottaa mua hieman hermostuneena ja naputtelee rakkenekynsillään kahvikupin pintaa niin ärsyttävästi että tekee mieli heittää se saakelin posliiniastia seinään. Ihminen näyttää siltä kuin sillä olisi asiaa mutta ei saa sitä ulos.

"Se sun... poikaystäväsi", se aloittaa saaden mut hieman jännittymään. Riita kummittelee yhä mun mielessä, ja mulla on ikävä Jasperia, eikä sen kasvot mun pääkopassa auta asiaa. Mä yritän vain hengitellä rauhassa äidin hakiessa sanoja. "Jasper. Minkälainen se on?"

Mä katson äitiä joka näyttää puhtaasti kiinnostuneelta istuessaan tuolilla toinen jalka koukussa ja ruskeat hiukset poninhännällä. "Jasper, se on... se on todella mukava", mä sanon ja haen vakaata äänentasoa, sillä mun ääni meinaa särähtää. "Sen seurassa voi unohtaa kaiken muun, ja mulla on aina turvallinen olo sen kanssa."

Äiti nyökkää mun sanoille hitaasti ja hymyilee mulle oudon lämpimästi. "Kuinka ihastunut sä sitten olet? Jos mietitään asteikolla yhdestä kymppiin." Aika outoja kysymyksiä naiselta joka oli vielä pari viikkoa sitten lähettämässä mua Kuopioon vaan sen kyseisen poikaystävän takia.

"Kymmenen", mä silti vastaan epäilemättä. Tottahan se on, sillä en mä ikinä ole kokenut tälläistä tunnetta jotakuta kohtaan. Mulle tulee taas hirveän huono omatunto koko riidasta ja saakelin kova ikävä Jasperia, enkä mä tiedä mikä mua edes estää soittamasta sille. Mä syön aamupalani loppuun ja äiti ei kysele enää mitään, mutta näyttää ihan hyväksyvältä. Ihan kummallinen.

Kun mä kävelen kohti pysäkkiä, mun olo on hutera. Herkkää paikkaa huulessa kirveltää aamun pakkasessa hieman, ja penkki on huurteesta valkoinen kun mä istun siihen. Mulla on onneksi lapaset, vihdoin kun päätin miettiä hieman pukeutumistani. Mä puin päälleni Jasperin harmaan hupparin, jonka mä siltä lauantaina otin ja Jasper virnisti asialle tuolloin. Kyllähän se omansa tunnistaa, ja mä toivon että se tajuaa siitä etten mä ole enää vihainen, ja haluan sopia. Ja miten mä kaipaan sitä ja haluan meidän perua kaiken sanomani. On hupparilla paljon viestittävää.

Mä olen hieman pettynyt, kun linja-auto saapuu ja mä en näe siellä ketään tuttua. Jasperista mä nyt tiesin ettei se täällä olisi kun sen linja kulkee muualta (muulloin kun silloin kun se tulee tarkoituksella tänne.) Mulla on aika viluisa olo sillä lokakuun lopun tuuli on aika kolea vieläpä pakkasen kera, joten mä yritän hautautua paremmin huppariin ja takkiini. Jasperin vaatetta kun mulla on päälläni, se tuoksuu myös ihan siltä, ja mä näytän varmasti idiootilta nuuskiessani sitä viiden minuutin välein. Se on joka kerta yhtä ihanan tuoksuinen, ja mä en voi olla toivomatta että jätkä itse olisi siinä.

Mä saavun koululle, menen ovista sisälle ja näen Mintun heti nojailemassa seinään puhelin kädessään. Onneksi edes se on täällä, mä voin huokaista helpotuksesta. Niinpä mä talsin sen luokse ja tökkään sitä nenään saaden tytön naurahtamaan mulle ja tunkemaan kapulan pois näkyviltä. Mä huomaan Joakimin tulevan meitä kohti ja mun niskakarvat nousee hieman pystyyn, mä en tiedä mitä jätkä on mieltä siitä että mä löin sen puolisisarusta kuonoon. Se on kuitenkin aika nollasta sataan kiihtyvä.