Jiko - I love you more than myself

Poissa

Kuulen hiljaista puheen sorinaa, joka alkaa pikkuhiljaa muodostua päässäni sanoiksi, kun alan heräilemään unestani. "Niin se voi olla, mut silti mä oon hiukan huolissani Joonaksesta. Hän on ollut niin vaisu viime aikoina" kuulen Aleksin sanovan hiljaa Ollille.  Avaan hitaasti silmäni räpytellen niitä hetken aikaa tottuakseni valoisuuteen. "Tässä on kyl ollut vähä kaikkee ja voiskohan tähän liittyä jotenkin Niko?" Olli sanoo Aleksille. "Voi olla, ne on käyttäytynyt kyl tosi oudosti varsinkin nyt viime päivinä." Aleksi sanoo Ollille. "Niinpä. Niko on ollut vähä niinku Joonaksen lapsenvahti viimepäivinä se on kattonu niin tarkasti sen perään." Olli sanoo. "Onkohan jotain tapahtunut Joonakselle, mistä meidän pitäis tietää" Aleksi miettii. "En tiiä kyl, mut mä luulen et Joonas ois kertonu meille tai Niko jos jotain sellasta ois tapahtunut" Olli vastaa. Niinhän te luulette ja toivotte ajattelen mielessäni. "Hei mitä helvettiä!" Aleksi huutaa ja tekee äkkijarrutuksen mihin en osannut varautua, joten puoliunisena lämähdän Aleksin penkkiä vasten. "Mitä vittua" ähkäisen kivusta. "No joku täyskusipää kiilas meidän eteen täysin varoittamatta" Aleksi tuhahtaa. "Ei kai sattunut pahasti Joonas. Aikamoinen herätys sulle hahhah" Olli sanoo huvittuneena. "Juu, ei täs mitään." mutisen Ollille vastaukseksi. 

Olen ihan super uupunut pitkän automatkan jälkeen. Seison asuntoni oven edessä kaivaen taskustani asunnon avaimia esille. Sen tehtyäni avaan sillä oven ja astun sisään kämppääni, tai no olihan se tavallaan myös Violan. Jätän matkalaukkuni eteiseen ja astun peremmälle pimeään asuntoon. Napsautan keittiön valot päälle. tuntuu kuin asuntoni olisi ollut jo kauan asumaton. pölyä oli kaikkialla ja muutenkin kaikki näyttivät koskemattomalta. Suuntaan seuraavaksi Violan huoneeseen, mutta se onki tyhjää täynnä. Kirjaimellisesti. Siellä ei ole edes huonekaluja. Hämmennyn totaalisesti olen muutenkin liian väsynyt tähän. Mitä on oikein tapahtunut en meinaa mitenkään käsittää. Pyörähdän ympäri ja palaan keittiöön. Löydän keittiön tasolta paperilappusen, jossa lukee näin:

Muutin poikaystäväni luo ja tiedät kyllä kuka, tollo.
Jääkaappi on sit tyhjä et mee kauppaa jos haluut syyä jotain
Hyvästit, ei tuu ikävä.

Luen paperilappusen ymmälläni ja hämmentyneenä. Eli siis Viola vaan muutti pois noin vaan kaiken sen jälkeen. Nyt se on vaan... Poissa. Kohautan harteitani ja rypistän paperilappusen pieneksi palloksi. Ei kai sit siinä. Seuraavaksi laitan laitan valon vielä päälle vielä olohuoneeseenkin. Rojahdan sohvalle makaamaan ja suljen silmäni. Mieleeni muistuu se hetki kun olin makaamassa tässä sohvalla ennen kuin lähettiin Helsinkiin ja sieltä Rotterdamiin. Sen Nikon ihanan hellän katseen jolla hän katsoi minua ja hänen silkin pehmeät huulet otsallani ennen kuin vedin hänet hellään suudelmaan. Sen jälkeen muistan hermoromahdukseni, jonka takia pirstaloin huoneeni sisällön palasiksi. En tiedä missä kunnossa se on nyt, mutta toisaalta en uskalla taikka halua mennä katsomaankaan. Niko oli niin ihana silloin, kun sillä tavalla auttoi minua selviämään. harmi vain, että kaikki päättyi näin ikävästi. Silmäkulmani alkoivat täyttyä kyynelistä, mutta pyyhin ne hupparini hihaan. En jaksaisi mitenkään alkaa itkemään juuri nyt. Sen sijaan otan paremman asennon ja yritän nukahtaa. 

Makaan sohvalla ja tuijotan kattoa. Kello on jo 13.08. Heräsin jo tunti sitten sohvalta, mutta en ole jaksanut vielä nousta ylös. Kuulen puhelimeni soittoäänen soivan. Huomaan toivovani soittajan olevan Niko. Huokaisen raskaasti. Ryhdistäydy Porko. Ei Nikolla ole mitään syytä soittaa. Eikä ollutkaan sillä minulle yrittää soittaa äitini. Päätän vastata siihen, joten siirrän puhelimen korvalleni. "Hei äiti" vastaan puhelimeen. "No hei Joonas rakas. Aateltiin täs isäs kaa soittaa sulle ja kysellä vähä kuulumisia. Mites meijän rakkaalla pojalla menee?" Kuulen äidin sanovan. "Mitäs tässä, ei sen kummempaa. Oon kotona ja Viola on vissiin lähteny veks täältä" vastaan äidille. "No sehän on mukava kuulla et oot kotona. Harmihan sehän on et Viola muutti pois hunsvotti poikaystävänsä luo. Viola on niin nuori ja reipas tyttö. Sääli et se lähti täysin pelossa kasvaneen pojanklopin matkaan. Mitenkäs teijän matka meni?" Äiti kysyy vaihtaen aihetta. "Iha hyvin, olihan se ihan hauska kokemus" vastaan äidille ympäripyöreästi. "Kuulostaa erittäin kivalta. Meillä oli upea kisakatsoma täälä kotona ku oltiin niin innoissamme teidän esiintymisestä." Äiti hehkuttaa iloisena. "Isäs kaa mietittiin et voisit tulla meille huomenna pulla kahveelle niin voidaan yhdessä juhlistaa sun kotiin paluuta. Muutenkaan me ei olla nähty aikoihin!" äiti jatkaa innokkaasti. "Noh voisinhan mä tullakki" sanon epävarmasti. "Noni, nähään sit silloin! Mun pitää ny kulta lopettaa. Naapurin Irma-Liisa on ovella. Täytyy mennä kattoo mitä asiaa sillä on" äiti sanoo. "Aa okei no, hei hei sitte!" sanon äidille. "Heippa, oot rakas" äiti sanoo ja lopettaa puhelun ennen kuin kerkesin vastaan 'niin säkin'.

On melko myöhä. En ole saanut unen päästä kiinni. Päässäni pyörii liikaa asioita. Liittyen bändiin, huomiseen, Violaan ja no Nikoon. Otan puhelimeni hupparin taskustani ja sen enempää ajattelematta avaan WhatsAppin. Jotenkin siitä päädyn selaamaan minun ja Nikon välisiä viestejä. Viimeaikaisimmissa viesteissä on paljon sydän emojia ja söpöilyä. Niiden satojen viestien jälkeen meidän viestit muuttuu enemmänkin virallisemmiksi kuten 'Treenit 16.00 tuu paikalle' tyyppisiä viestejä. Oikeastaan koko helmi-maalis- ja huhtikuun keskustelut ovat sellaisia. Ne ohitettua huomaan lukevani viime vuoden viestejä. Ne ovat täynnä itkunauruemojia ja paljon muuta törkyä. Huokaisen ja suljen puhelimen. Tunnen suljettujeni luomieni alla kirvelevän kyyneleet jotka haluavat päästä valoilleen. Voi luoja kuinka paljon minä ikävoin häntä. Minä kaipaan Nikoa niin valtavan paljon. Minä tarvitsen häntä selviytyäkseni. Kroppani alkaa vapisemaan nyyhkytykseni voimasta. Painan käteni päätäni vasten. Yritän hillitä itkukohtaustani, mutta turhaan. Se vain voimistuu. Puristan nyrkissäni hiuksiani ja yritän keskittyä hengittämään. Onnistun siinä hetkeksi aikaa, mutta samassa mieleeni tulee jokin kivulias ajatus Nikosta joka murtaa minut uuteen itkuvapinakohtaukseen. Lopulta olen niin uupunut saatuani lukuisia uusia itkuvapinakohtauksia, että vaivun täysin särkyneenä uneen.

Hei kaikki!

Oon ollut hiljaiselossa pitkän aikaa.. mulla on ollut tosi rankkaa ja vaikeeta viime aikoina joten en ole kyennyt/jaksanut kirjoittaa. 😓

En tiedä kuinka moni enää haluaa lukea tätä tarinaa, mut sainpahan kirjoettua uuden luvun... ja todella toivon et tää maistuu teille.. mä oon niin epävarma et onko tää tarpeeks hyvä tai oonko mä tarpeeks hyvä kirjottaa.. 😔😓

Mä en tiiä kuinka usein tuun kirjottaan tätä, mut mä yritän kirjottaa mahdollisimman usein... 🙂

Ootte tärkeitä ja haleja kaikille!! ❤️❤️❤️

Kiitos kun luit, näkemiin! ❤️🥰