Jiko - I love you more than myself

Tajuttomana

Herään hätkähtäen siihen, kun kuulen vaimean kolahduksen ja jonkun kiroavan hiljaa. Sängyssä olevat lakanat tuoksuvat hyvin tutulle. Katselen ympärilleni ja huomaan olevani Nikon makuuhuoneessa. Miten ihmeessä minä olen päätynyt tänne. Siinä samassa ovi avautuu ja Niko tulee minun luokseni hiukset hieman sekaisin. Niko pörröttää tukkaani ja hymyilee minulle varovasti. Sen enempää ajattelematta kysyin Nikolta. "Mitä mä täällä teen" Hetken aikaa on kiusallinen hiljaisuus. "Mmm, mä löysin sut eilen tajuttomana kadulta ja kannoin sut tänne." Niko vastaa epäröiden. "Ihme ku et soittanu ambulanssia" se lipsahtaa suustani hieman liian sarkastisesti. "Kyl mä aattelin, mut mä en tiiä miks mä sittenki toin sut tänne" Niko vastaa hieman nolona. "Pitääkö mun viiä sut lääkäriin, mikä on olo?" Niko jatkaa huolestuneella äänellä. "Mulla on kaikki ihan ok, mul oli varmaa jotenki verensokerit alhaalla tai jotain" mutisen Nikolle vastaukseksi. "Niin mä aattelinki. Öö, oon tekemässä aamupalaa nii haluuks jotain erikoista" Niko kysyy lempeästi. Vatsassani muljahtaa pelkkä ajatus syömisestä. "Emmä varmaa" Vastaan Nikolle. "No mä laitan jotain mitä kaapista sattuu löytyy, mä sanon sit ku aamupala on valmista." Niko vastaa ja poistuu huoneesta hymyillen minulle. 

Nikon häärätessään keittiössä minä ajattelin käydä nopeasti vessassa. Sinne päästyäni ja tehtyäni tarpeeni aloin pöyhiä hiuksiani jotka olivat aivan kurittomasti pörrössä. Tutkailin Nikon vessaa ja katseeni osui nurkassa olevaan vaakaan. Minulla ei ollut kotona vaakaa vuosiin, sen jälkeen, kun siitä loppui patterit. Minulla tekee mieli astua vaa'an päälle, mutta en tiedä uskallanko, entä jos olisin ihan hirveän lihava. Kuitenkin pelosta huolimatta nousen vaa'alle ja huomaan, että olen laihtunut kuusi kiloa. Se saa minut tyytyväiseksi. Ehkä nyt en ole läski kuin norsu. Mietin milloin olen mahtanut syödä viimeksi kiinteää ruokaa. Siitä on ainakin päiviä. Tyyliin viimeksi Rotterdamissa, mistä on jotain neljä päivää. En siis yhtään ihmettele, että huimaa ja nämä typerät valopilkut tanssii näkökentässäni. "Joonas, ruoka on valmista, nii tuu syömään sit ku haluut" Kuulen Nikon huutavan. Entäs jos en halua syödä koskaan, sanon itsekseni. Pesen käteni ja huokaisen kai se on pakko syödä Nikon mieliksi. Enkä tosiaan halua menettää enää tajua paitsi jos samalla lähtee henki. 

Ruokapöydässä tuijotan Nikoa yrittämättä jäädä siitä kiinni. Se olisi hieman noloa. Rehellisesti sanottuna olen kaivannut Nikoa. Pidän hänestä ihan liikaa. Siksi kai meidän juttu ei varmaan toimikkaan. Seuraan, kun Niko haukkaa uuden palan paahtoleivästään samalla, kun selaa puhelintaan. Itsekin yritän nakertaa leipääni vaikka se tuntuu takertuvan kurkkuuni. Olin meinannut jo kieltäytyä aamupalasta, mutta Niko onnistui puhumaan minut ympäri. Se on tavallaan suloista kuinka hän huolehtii minusta. Vaikka meidän välillä väreilee outo tunnelma. Tuntuu kuin ilmassa olisi paljon puhumattomia ja ratkaisua odottavia asioita. Eikä meistä kumpikaan tiedä mitä tehdä asialle. Huomaan, kun Niko yhtäkkiä vastaakin katseeseeni, mutta hän ei käännä katsettaan pois päin. Niko hymyilee minulle pienesti. Se saa minut sydämeni läikehtiin lämmöstä. "Musta on kiva et oot siinä" Niko sanoo minulle onnellisena. En tiedä kuinka olla Nikon lähettyvillä. Pitäisikö minun olla hänelle vihainen vai käyttäytyä kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. "Tuntuu et mulla ois kaikki kun oon sun lähettyvillä, mut sit ku oot muualla tunnen olevani yksin" Niko jatkaa. Pyh, niin varmaan ajattelen. "Aha kiva tietää" puuskahdan Nikolle. Minua sattuu olla Nikolle ilkeä, koska näen hänen silmistään kuinka sanani satuttavat häntä. 

Istun sohvalla ja yritän nieleskellä kyyneleitä. Nikon olohuone tuo vain niin paljon muistoja mieleen Euroviisujen edeltävältä ajalta. Kuinka läheisiä me olimme Nikon kanssa. Omko se kaikki nyt ohitse. Olenko minä mokannut kaiken, kuten sen, että suutuin Nikolle hänen soittaessaan äidille. Kaiken tämän lisäksi olen ihan paskana sisältäpäin. Mikään ei tunnu miltään eikä millään oikeasti ole väliä. Minusta on tullut pelkkä luuseri, joka vaan pilaa muiden elämät. Olisiko oikeasti parempi, jos vain kuolisin pois. Kyllä varmaan joku paikkaisi minun paikkani bändissä paremmin kuin minä. "Onko kaikki hyvin Joonas" Kuulen Nikon kysyvän. En huomannut hänen tulevan olohuoneeseen. "Mmmh" enempää en pystynyt sanomaan sillä silmäkulmastani karkasi kyynel. "Hei, ei mitään hätää. Tuu tänne" Niko sanoo ja kaappaa minut halaukseensa. Painan pääni Nikon olkapäätä vasten. "Kaikki on hyvin. Mä oon tässä emkä oo lähössä minnekkään" Niko sanoo ja silittää yläselkääni lohduttavasti. Kyyneleet valuvat poskiani pitkin. Tajuan vasta nyt kuinka paljon olen kaivannut Nikoa ja sen, että kuinka paljon hän merkitsee minulle. Ehkä me voidaan olla vain kavereita. Se ajatus sai minut itkemään enemmän. "Shh, kaikki järjestyy kyllä. Me selvitään tästä yhdessä. Mä lupaan." Niko sanoo hiljaisella äänellä korvaani. "Anteeks, että oon tälläinen vauva." kuiskaan Nikolle, sillä en jaksa käyttää ääntä. "Älä pyydä anteeksi. Itke vaan se yleensä helpottaa oloo" Niko vastaa kuiskaten. Hän vetää minua lähemmäksi itseään halatessaan minua.  

Heijj! ❤️

Sain kirjotettuu tätä lisää, vaikka tuntu et tästä ei tuu yhtään mitään...😶

Mmm, jos tää ei oo liian vaikee kysymys niin saanko mä kysyy mistä erityisesti te pidätte tässä tarinassa...? 🙈❤️

Mut joo, kiitos kun luette tätä ja pidätte tätä hyvänä tarinana ❤️🥰

Haleja taas kaikille ja nähään uudessa luvussa!❤️❤️❤️