Jiko - I love you more than myself

Studiolla

Olin syvässä unessa, kun puhelimeni soi. Hautaan pääni syvemmälle tyynyyn, sillä raivostuttava pirinä särähtää ikävästi korviini. Ojennan käteni sivulle, haapuilen pitkin vieressäni olevaa pöytää ja paikallistan puhelimeni. "Porko" vastaan ja hieron unihiekkaa silmistäni. "Hei Joonas muistutan vaa et tuu studiolle tekee tänää musaa. Ei mul muuta nähään sit ku tuut. Okei, heippa!" Aleksi lopettaa puhelun melkein yhtä nopeasti ku soittikin. Nousen ylös sohvalta mihin olin taas nukahtanut ja heitän puhelimen olkani ylitse jonnekin. Silmissäni tanssahtelee valopilkkuja sitä mukaan kuin minua huippaa. Otan seinästä tukee ja suljen silmäni hetkeksi aikaa samalla hengittäen muutaman kerran syvään henkeä. Kärsin varmaan jostain lievästä veren hukasta ja matalasta verensokerista.  Sen siitä saa, kun lusikoin käden auki liian usein eikä minua kiinnosta syöminen. Huimauksesta välittämättä siirryn keittiöön keittämään kahvia, jotta taas yhtä paska päivä niin kuin kaikki muutkin päivät lähtisi käyntiin.  Keittiössäni ei taida olla jäljellä mitään muuta kuin kahvia saatikka siihen maitoa. Huomaan mikron kellon olevan 13.24. Heti kun olen saanut vaihettua vaatteet ja juotua kahvin, niin minun täytyy lähtee lompsiin studiolle, vaikka ei sillä ole niinkään väliä, koska Aleksi käytännössä asuu siellä. Aina se siellä jotain musaa vääntää.

Ollaan varmaan, joku kolme ja puoli tuntia hilluttu studiolla Aleksin kanssa. Ollaan ihan kivasti tehty musaa yhdessä. Eikä Aleksi ollut väärässä, kun hän sanoi, että sillä on hyvä musa idea mielessä. Me ollaan väännetty tässä yhdessä sellaista biisiä kuin We Are No Saints. En tiiä mitä siitä viä tulee, voi olla että nimi vielä vaihtuu. Aleksi antoi minulle tehtäväksi keksiä kertsi hänen keksimään melodiaan minkä minä sitten myös soitin kitaralla ja Aleksi äänitti sen. "Vittu tää kertsi ihan vitun kova. Mä en tiennytkään, et sä oot tommone Sanasieppo" Aleksi nauraa koneensa takaa ja näyttää minulle peukkuaan. "Nääh ei se ny nii hyvä oo.." Vastaan Aleksille vähän alavireisesti. "Vähä itsevarmuutta Porko! Älä oo noin pessimisti ittes suhteen." Aleksi sanoo ja hymyilee minulle rohkaisevasti. Hymähdin hänelle vastaukseksi. Jos tämä kappale, koskaan päätyy meidän levylle niin tästä tulee ehkä henkilökohtaisin kappale minulle. Vaikka fanit näkee meidät jotenkin parempina kuin muut, niin ei me oikeasti olla sen parempia kuin muutkaan. Välillä päin vastoin. 

Aleksi syö salaattiaan minua vastapäätä sohvalla, kun minä ryystän kahviani. "Onks sul ja Nikol kaikki hyvin. Teijän välit vaikuttaa näin ulkopuolelta oudolta." Aleksi sanoo aloittaakseen keskustelun. Silmiini meinaa kihota kyyneleitä, mutta räpytän silmistäni pois. "Ei meil mitää oo" Vastaan mahdollisimman varmalla äänellä. "Tiesiks sää et Nikon äiti soitti silloin lehdistötilaisuuden jälkeen, ennen ku sä ryntäsit pois sieltä.." Aleksi sanoo tuijottaen kengän kärkiään. "Mitä? Oikeestikko?" Sanon yllättyneenä. "Tai siis ihan ku sil ois mitään välii, soittakoon kelle haluaa" Jatkoin heti perään, että Aleksi ei saisi väärää kuvaa äskösestä. "Niko on ollu susta ihan hirveen huolissaan ku sä poistuit vaan yhtäkkiä paikalta. Se on muutenkin ollut ihmeen kiinnostunut sun asioista" Aleksi sanoo. Katumuksen ja syyllisyyden pisto pistää sydäntäni. Minun ei olisi pitänyt käyttäytyä niin pikkumaisesti enhän mun olisi pitänyt olettaa Nikon soittavan jollekin Naisella, totta kai se oli hänen äitinsä. Haluaisin niin pyytää Nikolta anteeksi, mutta toisaalta mitä siellä hotellissa kävi Euroviisujen jälkeen niin sitä en unohda. Ei ole minun vikani, että Nikon mielestä oli virhe rakastua minuun. "Ehkä Nikosta on tulossa joku sarjamurhaaja ja mä olen hänen ensimmäinen uhri" vastaan Aleksille ja isken hänelle samalla silmää. "Joonas mä oon tosissani, puhu Nikon kanssa asiat selviks, jooko?" Aleksi sanoo vakavissaan. "Ei meillä oo mitään puhuttavaa, keskity sää vaa omiin asoihin" vastaan Aleksille näreissäni ja poistun keittiöön hakemaan toisen kupillisen kahvia. 

Makaan studion sohvalla silmät kiinni. Minun korvissani suhisee ja päätäni särkee. Aina, kun olen nousemassa istumaan näkökentässäni tanssii valopilkkuja. Hieron ohimoani molemmilta puolilta etusormella ja nimettömällä. Minun pitäisi kohta nousta sohvalta ja lähteä kotiin ennen kuin Aleksi huolestuu tai mitään. Nousen käsieni varaan sohvalta ja hetken aikaa huone pyörii silmissäni. Päästyäni seisaalleen otan muutaman huojuvan askeleen, kunnes saan jalkani kävelemään suoraan. "Moikka Aleksi, mä lähen himaan ny" huikkaan Aleksille. "Heippa, mä jään työstään tätä biisii viä. Tästä tulee ihan sairaan kova, sen mä sanon." Aleksi vastaa. "Noni, hyvä" vastaan Aleksille ja poistun studion ovesta ulos. Kunhan vaan pääsen kotiin pyörtymättä niin se olisi erittäin jees. Silmissä sumeni sen verran paljon, että aloin epäillä sitä. Käveltyäni pari sataa metriäni minä kompastuin omiin jalkoihin ja meinasin menettää tasapainoni. Pysyin pystyssä just ja just. Siitä huolimatta näkökentässäni tanssi valopilkkuja entistä enemmän ja korvissani humisi ikävästi. Ajatukseni tuntui liikkuvan hitaasti ja tuntui kuin alkaisin halvaantumaan jaloista ylöspäin. Seuraavaksi kaikki pimeni. 

Tervee!

Onkohanko mulla enää lukijoita.. 😅

Mä en oo jaksanu kirjottaa aikoihin, mut nyt tuli vaihteeks uus luku, hehe...

Mitä mieltä ootte tästä tarinasta? Onko tätä enää mitään järkee jatkaa...?

Kiitos kun luit ja isot halit just sulle! ❤️❤️❤️