Love me before you go✅

Taistelija

*OLLI*

Seinäkellon kovaääninen raksutus oli viedä multa järjen päästä. Se oli ainut mihin mä tällä hetkellä pystyin keskittymään. Mä naputtelin polviani stressaantuneena ja seurasin käytävillä edestakaisin kiirehtiviä valkoisiin ja sinisiin takkeihin sonnustautuneita terveydenhuollon ammattilaisia. Täällä mä pyörisin varmaan itsekin jos musahommat ei olis kuljettaneet tähän pisteeseen.

Jokaisen oven kolahduksen kuullessani mun pääni kääntyi äänen suuntaan. Jännitys vei mun hermot pala palalta vain enemmän äärirajoille. Niin helvetin stressaavalta tämä tuntui kun sä et itse voinut tehdä yhtään mitään. Odottaa vain koska asioihin taas saisi selvyyden.

Mä olin lähtenyt Aleksin, rakkaan bändikaverini, läheisen ystäväni ja salaisen ihastukseni tueksi sairaalaan. Kaikki nuo kolme toisiinsa yhdistettynä saattoi kuulostaa pahalta combolta mutta ei ne olleet mitään verrattuna Aleksin kokemuksiin.. Se oli taistellut keuhkoissaan riehuvan sairauden kanssa jo reilusti yli vuoden verran ja sitä kautta sairaalan käytävät oli varmasti tulleet sille tuttuakin tutummiksi.

Viime kuukausien aikana sen yleiskunto oli kuitenkin lähtenyt todella hyvään nousuun ja se jaksoi tehdä jo paljon asioita. Enää pitkään aikaan meidän ei ollut tarvinnut pitää bändipalavereja Aleksin kämpillä kun se ei ollut jaksanut liikkua minnekään. Se oli omatoimisesti päässyt treenikselle ja jaksanut jopa tehdä töitä. Ja kuvitelkaa.. vielä puoli vuotta sitten se ei ollut päässyt edes sängystä ylös, mistään muusta puhumattakaan. Me oltiin täysin varmoja siitä että menetettäis Aleksi. Mä olin mielessäni rustannut sille jopa muistokirjoituksen.. ihan totta..

Se oli onneksi osoittautunut kuitenkin täysin turhaksi skenaarioksi sillä jostain oli kuin ihmeen kaupalla löydetty sille lääke, joka sai sitä kiusaavat bakteerit sun muut tuhoamaan itse itsensä. Se oli jo muutamassa viikossa kuin toinen ihminen. Niin käsittämättömältä kun se saattoi kuulostaakin. Sen edistystä oli ihana seurata. Kuinka sen kunto koheni päivä päivältä ihan silmissä.

Oven kolahdus sai mut kääntämään katseeni äänen suuntaan ja viimein tuttu hahmo asteli ulos huoneesta, jonka oveen oli liimattu numero 19. Sen käsissä oli vino pino papereita ja huulia koristi ihan varovainen hymy. Oliko tuon perusteella jo lupa odottaa jotain hyvää?

Sen lähestyvät askeleet sai mun sydämen hakkaamaan täysin epätahtiin. Syke juoksi pilvissä, siitä mä olin aivan varma. Mä en osannut tulkita sen katsetta vähääkään. Kuinka mun olis pitänyt edes reagoida? Mä nousin seisomaan ja katsoin sitä odottavasti. Olihan sulla hyviä uutisia... niitä mä toivoin enemmän kuin uskoitkaan.

"Se oli nyt siinä" Aleksi sanoi astellessaan mun eteen.

Mä en osannut sanoa tuohon mitään. Tuijotin sitä edelleen vain odottavasti. Se ei kertonut mulle vielä yhtään mitään. Oliko se siinä hyvässä mielessä vai pahassa...

"Kaikki on nyt hyvin" se sanoi hymyillen.

Jos joku oli joskus miettinyt miltä mahtoi tuntua kun kallion kokoinen kivi vieri pois sydämeltä, mä voin kertoa. Se tuntui juuri tältä. Kuinka elämää jatkuvasti varjostaneet mustat kumpupilvet viimein siirtyivät ja päästivät esiin kirkkaasti paistavan auringon. Jokapäiväinen pelko toisen menettämisestä. Siitä et kuinka se pärjäsi yksin ja mitä oli vastassa kun sitä meni katsomaan. Käsitys siitä et tuollaisten tunteiden kanssa ei tarvinnut enää elää. Ne oli nyt mennyttä ja tulevaisuus oli ainut asia mihin tarvitsi enää keskittyä. Päivä kerrallaa, askel kerrallaan mutta parempaa kohti. Siltä se tuntui.

Se nosti kätensä mua kohti joihin mä vastasin läpsäisemällä omani niitä vasten. Hymyilin ja vedin Aleksin tiukkaan halaukseen. Totta kai kaikki oli hyvin. Kuinka mä saatoin edes epäillä et mikään sairauskaan pystyi lannistamaan tuota taistelijaa. Se jos kuka tällaisesta selvisi.

Se irtautui halauksesta ja katsoi mua siniset silmät ilosta tuikkien. Niistä loisti puhdas onnellisuus ja elämänilo. Se, minkä tämä vittumainen sairaus oli siltä vienyt. Nyt se oli tullut viimein takaisin.

"Hitto soikoon Olli, mä oon terve" se sanoi epäuskoisesti.

Sen hymy oli jotain niin kaunista et se sai miltei kyyneleet mun silmiin. Niin pitkään tuo kaunis hymy oli piilossa ollut. Niin kaukana syvyyksissä. Eihän siihen ollut edes ollut aihetta. Nyt vihdoin ja viimein oli. Sä todella olit terve...

"Niin oot" vastasin nyökkäillen.

Kuinka täydelliseltä perusasiat saattoikaan kuulostaa. Itsestäänselvyytenä pidetyt asiat oli kääntyneet päälaelleen ja niiden kautta asioita oli alkanut arvostaa aivan eri tavalla. Joskus tarvittiin elämää suurempia, käänteen tekeviä juttuja jotta yksinkertaisistakin asioista saattoi nauttia. 

***

Tätäpä olette odottaneet :) En oo suunnitellu sen enempää että kuinka usein tulee uutta osaa tai kuinka pitkä tästä tulee mutta no, minut tuntien osia voi tulla välillä kolme päivässä ja sit taas viikon tauko :) So sorry for that mutta nauttikaa tämän stoorin matkassa<3 Koska mul on sellaset vibat et tästä saattaa tulla aika ihana noin niinkun ajatuksen tasolla :3