Love me before you go✅

Erilainen hyvitys

Mä pitelin Ollia kevyesti vyötäröltä sen kuljettaessa mua kohti makuuhuonetta. Me oltiin saavuttu kotiin hetki sitten ja jääty eteiseen pussailemaan. Olisin mä siinä mielelläni pidemmänkin tovin viettänyt...

Enkä mä ollut täysin varma itsekään puhuinko mä nyt pelkästä pussailusta vai kaikesta muusta siinä ympärillä. Ollin varmasta mutta lempeästä otteesta ja siitä olemuksesta mikä sai mut tuntemaan itseni maailman arvokkaimmaksi ihmiseksi. Vai oliko se vain tuon läheisyys joka sai aikaan suunnattoman turvallisuuden tunteen. Tai sitten se oli tuon kaiken summa. EI ihmekään että mua alkoi pikkuhiljaa pyörryttää...

Mä tunsin yhtäkkiä sängyn reunan polvitaipeiden alla ja se sai mut hieman vastahakoisesti istahtamaan. Koko ajatus tuntui musta niin pahalta kun mä tiesin Ollin haluavan tätä. Olinhan mä osittain sille jo luvannutkin... kuinka mä voisin enää tässä kohtaa perääntyä. Enhän mä sille pettymystä tahtonut tuottaa. Mulla vaan ei ollut sellaista fiilistä vähääkään...

"Aleksi?" Ollin ääni sanoi kysyvänä.

Mä nostin katseeni siihen ja odotin miten tuo lause jatkuisi. Se istui mun vierelle ja painoi kätensä hellästi mun reidelle. Mitä hittoa mä tuon miehen kanssa oikein pelkäsin?! Itseäni ehkä... se oli liian hyvä mulle.

"Onks sulla kaikki hyvin?" tuo kysyi.

En mä sille valehdellakaan olisi halunnut. Eikä mulla tässä mitään hätää ollut. Mä olin vain oman mukavuusalueeni ulkopuolella ja se sai aikaan tämän tunteen. Kai siitä joskus pitäisi pyrkiä poiskin...

"Haittaako sua jos me ei sittenkään..?" kysyin varovasti.

Laskin käteni Ollin käden päälle ja katsoin sitä pahoittelevasti. Kyllä mä tiesin ettei mun tarvinnut pyytää anteeksi mitään. Olli oli aina ollut ymmärtäväinen eikä se missään nimessä halunnut mun tuntevan oloani huonoksi. Mä vaan en olisi tahtonut tuottaa sille pettymystä kun tiesin sen kuitenkin odottavan tätä...

"Jos susta siltä tuntuu niin ei missään nimessä" se sanoi lempeästi.

Mä en tuntenut olevani tuon miehen arvoinen. Sen ymmärtäväisyys ja loputon kärsivällisyys sai mut tuntemaan itseni vain entistä huonommaksi. Kuinka mä ikinäkään pystyin antamaan sille samalla mitalla takaisin. Kun mä en pystynyt edes täyttämään sen tarpeita...

"Mähän lupasin hyvittää sulle jotenkin sen jos laitat tuon paidan treeneihin" se tokaisi hymyillen. Niin. Niinhän se oli luvannut. Ja silloin tämä ajatus tuntui vielä oikealta. Nyt se ei enää tuntunut. Mikä helvetti mua oikein vaivasi?!

"Ja mä lupasin sulle jotain ihan muuta kuin käsi kädessä sängyllä istumista" huokaisin. 

Mä en käsittänyt miksi se nyt tuntui näin vaikealta. Ei sen ensimmäisellä kerralla tätä reaktiota aiheuttanut.. silloin Olli oli meistä se jota jännitti enemmän. Puhumattakaan sitten siitä baarin jälkeisestä yöstä... silloin mulle ei olisi tuottanut mitään vaikeuksia tehdä vaikka mitä temppuja... humalaanko tässä olisi itsensä pitänyt juottaa?!

"Kuule Aleksi, mä kerron sulle nyt jotain" Olli sanoi ja käännähti niin että me istuttiin vastakkain. Mun oli vaikea sanoa mitä odottaa. Mutta oli mitä oli, mä toivoin ettei se saisi mun ajatuksiani ainakaan tämän enempää solmuun. Tässäkin oli oikomista jo ihan tarpeeksi asti.

"Hyvityksen tarkotuksena on lähinnä tuottaa toiselle iloa ja hyvää oloa" se kertoi.

Kiva... ihan kuin mä olisin ollut jokin vajaaälyinen joka ei tajunnut mistään mitään. Vaikken mä mikään Einstein ollutkaan, kyllä mä vielä perusjutut ymmärsin. Välillä toki niidenkin kanssa oli hakemista... okei myönnetään! En minäkään ihan täysillä käynyt... eipä silti mun puolustuksekseni kukaan muukaan meidän porukasta. Ehkä se apina-paita oli sittenkin ihan osuva...

"Ja jos sä et halua tätä, sitten me tehdään jotain sellasta mitä sä tahdot" tuo jatkoi.

Ja nytkö mun olisi sitten pitänyt sanoa että mitä se jokin oli... mulle muutenkin asioista päättäminen oli osoittautunut melko vaikeaksi. Kai mun pitäisi pyytää tästä lähin Ollia päättämään joka asia mun puolesta.

"Sori, mä en oikein tiiä itekään" sanoin epämääräisesti.

Pudistelin päätäni ja kohautin hartioitani. Siellä tuntui rasahduksesta päätellen olevan jokin harvinaisen ärtynyt lihasjumi. Sehän tästä vielä puuttuikin...

"Kulta, sun pitäis tietää ettei sitä tarvii pyytää anteeks jos ei halua sänkyyn" Olli huomautti tarttuen mua paremmin kädestä. Kyllähän mä sen tiesinkin. Enkä mä siksi ettäkö olisin pelännyt Ollin suuttuvan siitä että annoin ymmärtää haluavani ja sitten en yhtäkkiä enää halunnutkaan. Okei, ei se huutava vääryys olisi ollut jos tuosta olis vähän kommenttia antanut...

"Sä tiedät etten mä nauti siitä jos sä et oo täysin mukana" se jatkoi vielä.

Niimpä kai... mun oli vaikea tajuta oikein itsekään että mikä mulle tuotti tässä ongelman. Kyllä mä tiesin että vaihtoehtoja oli vaikka millä mitalla eikä meidän tarvinnut välttämättä tehdä sitä niin kuin viimeksi. Jokin osa minussa vain oli sitä mieltä et nyt sellainen läheisyys ei ollut paikallaan.

"Onks sulla mielessä jotain mitä haluaisit?" mies kysyi.

Enkö mä juuri sanonut etten tiennyt itsekään yhtään mitään. Tällainen päättämättömyys sai mut jotenkin tuntemaan oloni levottomaksi. Mä vihasin muutenkin sitä jos oli pakko. Oli kyse sitten jonkun asian päättämisestä tai tekemisestä. Pakko, toi siihen aina inhottavan vivahteen...

"Mulla on hartiat vähän jumissa..." tokaisin varovasti.

Ehkä mä olin pienen hieronnan tarpeessa... se voisi rentouttaakin mukavasti. Mahtoikohan se selittää sen miksi mä olin näin kireä kaiken aikaa.. tai en mä tiedä välittyikö se muille samalla tavalla mutta itse mä ainakin huomasin tuon.

"Ota paita pois ja tee olosi mukavaks" Olli kuiskasi.

Tuosta ideasta minäkin pidin... nappasin paitani helmasta kiinni ja heitin sen lattialle. Kapusin sängylle vatsalleni ja painoin kasvoni tyynyjä vasten.

"Saanks mä istua sun selän päälle? Ihan varovasti?" se kysyi huolehtien.

Sängyn reunalta käsinkö se luuli mun kuvittelevan että tämä hoituu? En mä sentään lasia ollut. Kyllä muhun uskalsi koskea. En mä siitä rikki mennyt jos se istui mun selän päällä hartioita hieroessaan...

"Eiköhän se niin parhaiten käy" huomautin huvittuneena.

Tunsin sängyn heilahtelusta päätellen Ollin konttaavan mun luo. Se istahti ihan varovasti mun alaselän päälle ja kumartui painamaan pusun mun poskelle.

"Eikä sit mitään temppuja!" annoin viime hetken muistutuksen.

Se sai Ollin nauramaan. Hyvä se oli keventää tätä vakavaksi käynyttä tunnelmaa. Tunsin tuon käsien painautuvan lapaluideni kohdalle ja sormien painavan hellästi samasta kohdasta molemmin puolin. Se sai mut värähtämään äkillisestä epämukavasta tunteesta.

"Sä taidat todella olla tämän tarpeessa" mies sanoi hieman huvittuneena.

Siinä se oli kyllä enemmän kuin oikeassa. Tämä tekisi varmasti hyvää. Kunhan ei vain saisi mua kahta kauheampaan jumitukseen. 

***

Laskujeni mukaan tätä stooria ei oo paljoa enää jäljellä ennen jatko-osaa (: