Love me before you go✅

Lämpöpatteri

Keväinen tuulenvire kävi kasvoihin enkä mä osannut oikein päättää oliko se kylmä vai lämmin. Ajoittain kumpaakin. Mutta sen mä tiesin että mulla ei ollut kylmä. Ei sitten alkuunkaan. Mun vieressä seisova mies toimi juuri täydellisenä lämpöpatterina siltä varalta et kylmyys sattui yllättämään.

Olli piteli mua rennosti kädestä meidän kävellessä pitkin kävelykatua, suuntana sen koti.  Me oltiin vietetty viime päivät sen luona joten olis ollut kiva mennä välillä himaankin. Toisaalta mulle paikka kun paikka oli koti, kunhan vain Olli oli mun kanssa. 

"Mitä sä haluaisit tehdä vielä illalla?" mies kysyi.

Mulle oli oikeastaan yksi ja sama. Vaikka makoiltais aamuun asti sohvalla sylitysten. Sehän oli parasta ajanvietettä. Siinä tosin saattoi käydä niin että ajantaju katosi teille tietämättömille ja me oltais siinä vielä ensi joulunakin... vaikka eipä sekään suuri menetys olisi ollut.

"Tehtäiskö ruokaa?" kysyin toiveikkaana.

Ollin kanssa se olisi varmasti enemmän kuin romanttista. Vaikka keittäisi pelkkiä perunoita. Sitä paitsi mulla alkoi olla jo nälkä. Vaikka joku nimeltä mainitsematon Matela saattaisikin helposti sanoa et ainahan mulla oli..

"Toki. Mitä sä haluaisit?" se kysyi.

Tämä osa ruuanlaitosta oli mulle aina se kaikista vaikein osuus. Mä en koskaan osannut päättää et mitä olis tehnyt. Hyviä vaihtoehtoja oli ihan liikaa. Tai sitten jokin oli aivan liian työlästä enkä mä jaksanut alkaa itseäni varten sellaista väsäämään.

"Päätä sä. Mä en kuitenkaan osaa" vastasin hymyillen.

Olli tuhahti huvittuneena ja tönäisi mua hellästi. Kyllä se tiesi mun päättämättömyyteni. Mä en koskaan osannut valita yhtään mitään. Jos mulla oli esimerkiksi paidoistakin kaksi vaihtoehtoa kumman laittaa päälle, mä jouduin ottamaan kaapista jonkun aivan muun sillä mä en osannut yksinkertaisesti päättää. Nyt mä aloin pikkuhiljaa ymmärtää Joelia.

"Laitetaanko uunikalaa ja perunoita?" se kysyi.

Se kuulosti hyvältä. Vaikka mä en muuten mikään kalan suurin fani ollutkaan, uunikala kelpasi aina. Varsinkin kermaliemeen uitettuna. Minkä mä sille voin että olin aina nälkäinen...

"Sopii" vastasin tyytyväisenä.

Mä sain ensinäkin jotain sairasta nautintoa siitä et edes ajattelin Ollin keittiöön. Se jos kuka oli kunnon aviomies-matskua. En mä mitään sellaista ajatellut jos joku nyt sai päähänsä kuvitella!

"Mitäs sen jälkeen?" se jatkoi kyselyä.

En mä vielä niin pitkälle ollut ajatellut. Mä olisin ihan mielelläni elänyt vain hetkessä, nyt kun se oli taas mahdollista. Ei tarvinnut ajatella koko aikaa mitä seuraavaksi tapahtuisi. Eihän koko elämää kuulunut aikatauluttaa sekunnilleen ja suunnitella kaikkea valmiiksi. Jossain kohtaa joku ylempi voima kuitenkin puuttuisi peliin ja laittaisi kaiken uusiksi. Mä tiesin mistä puhuin.

"Katotaan sitä sitten myöhemmin" vastasin ja kurottauduin pörröttämään tuon malttamattoman olennon hiuksia. Ne oli ihanan pehmeät... olipa mies itsekin aika ihana.

Se avasi rappukäytävän oven meidän päästyä perille ja ohjasi mut sisälle. Ulkona oli tullut jo iltaa myöten lievästi viileää mutta mun ei tarvinnut myöntää sitä. Ollihan olisi seonnut täysin ja pakottanut mut pysymään seuraavan viikon neljän seinän sisällä etten vaan vilustuisi. Hyväähän se sillä vain tarkoitti. Se oli hellyyttävä kun halusi huolehtia musta niin kovasti.

Se tilasi hissin alas ja katsoi muhun hymyillen. Oltaishan me voitu portaitakin mennä... ihan kun kunto ei olisi rapistunut jo muutenkin ihan tarpeeksi. Pitäisi kai pikkuhiljaa ruveta ottamaan itseään taas niskasta kiinni.

"Eihän sulla oo kylmä?" se kysyi lempeästi.

En mä voinut kuin hymyillä sille. Joillakin olis saattanut mennä jo tunteisiin tuo kyseleminen mutta se sai mut pitämään Ollista vielä vähän enemmän. Ehkä juuri siksi että mä olin aina tottunut siihen miten kaikki kyseli mun voinnistani ja jaksoi kantaa huolta siitä. Silloinkin kun mä en itse jaksanut.

"Ulkona oli vähän viileä jo mutta onneks sun lähellä on aina lämmin" huomautin.

Se tarttui mua uudelleen kädestä ja veti mukanaan hissiin. Se painoi nappulasta oikean kerroksen ja nojasi seinään hymyillen. 

"Onneksi" tuo tokaisi hymyillen.

Se tiesi itsekin olevansa yksi lämpöpatteri koko mies. Mä en voinut tajuta miten se oli aina niin lämmin. Ilman että se silti olisi jatkuvasti valittanut kuumuutta. Ehkä se oli sitten vain minun onneni. 

***

Täs stooris tuskin tulee yhtään epäsöpöä osaa :)