Love me before you go✅

Mun vuoro huolehtia

Istahdin Ollin vierelle sohvalle ja ojensin tarjottimen sen eteen. Sain mä sentään jotain sille tarjoilla vaikka suunnitelmat uusiksi menikin. Ei mun ollut tarkoitus tarjota lämpimiä voileipiä ja teetä... näillä mentiin kun ei tähän aikaan illasta enää uusia spagettejakaan viitsinyt ruveta keittelemään.

"Ole hyvä" sanoin hennosti hymyillen ja laskin hellästi käteni toisen reidelle.

Vaikka se omissa oloissaan olikin, mä tiesin sen arvostavan mun läheisyyttä. Enkä mä pois olisi mennytkään vaikka se olis käskenyt. Ei ollut sekään kun mä olin taistellut viimeisillä voimillani vastaan kun en halunnut muiden näkevän heikkouttani. Olli ei siitä huolimatta ollut luovuttanut, sillä se tiesi sanomattakin etten mä yksin olisi pärjännyt. Nyt tilanne oli sama mutta osat vain vaihtuneet. Ja tässä tapauksessa kyse ei ollut sentään hengenvaarasta, mikä oli ainoa hyvä uutinen tässä kohtaa.

"Ei tän näin pitänyt mennä" Olli huokaisi ja nojasi harmistuneena sohvan selkänojaan.

Ei varmasti pitänytkään. Mä en tiennyt mistä treeniksellä oli ollut kyse ja mikä tähän tapaturmaan oli johtanut mutta ei se varmaan kenenkään suunnitelma ollut. Ollin itsensä kaiken vähiten.

"Mun piti huolehtia susta eikä toisinpäin" se mumisi.

Niin pitkään se oli musta huolta pitänyt että nyt oli hyvä kääntää osat toisinpäin. Halusin mäkin osoittaa hyödyllisyyteni ja ottaa välillä ohjat omiin käsiini. Nyt oli minun vuoroni pitää huoli Ollista.

"Sä oot huolehtinut musta silloin kun mä todella sitä tarvitsin. Nyt mä huolehdin susta" kerroin hymyillen ja yritin katseellani saada Ollin vakuuttuneeksi siitä et se oli hyvä juttu eikä sitä tarvinnut hävetä. Nauttisi vain siitä kuinka mä aioin sitä hemmotella sekä hoitaa kaikki asiat sen puolesta. Näyttää että kyllä mäkin osasin.

"Mä oon vaan sun tiellä" tuo huokaisi.

Mitä helvettiä se oikein selitti? Me oltiin jatkuvasti yhdessä muutenkin enkä mä kestänyt olla siitä erossa edes muutamaa tuntia. Nyt mä sain varmistaa ettei se ollut lähdössä mun luota yhtään mihinkään joten tämä oli melkein kuin toiveunta. Ilman sitä murtunutta jalkaa...

"Lopeta. Mä en kestä edes paria tuntia susta erossa joten tää on vain hyvä juttu" mä sain tuon kuulostamaan siltä kuin olisin iloinnut toisen tapaturmasta. Se ei pitänyt paikkaansa! Mä iloitsin vain siitä et tiesin saavani pitää tuon lähelläni eikä meidän tarvinnut mennä minnekään.

Se toi mun mieleeni vähintäänkin villin ajatuksen siitä et tarvitsiko meidän välttämättä edes olla erossa toisistamme. Molemmilla oli omat asunnot mutta aina oltiin yhdessä vain jommankumman luona. Mikä oli minusta pelkästään hyvä asia enkä mä Ollinkaan uskonut siitä valittavan.

Varsinkin nyt kun tilanne oli tämä kuin oli, miksei me oltais samantien muutettu saman katon alle. Tajusin mä itsekin et se oli vähän aikaista mutta kyse ei ollut kuitenkaan sellaisesta suhteesta jossa me oltais vasta tavattu toisemme. Me oltiin tunnettu vuosikaudet ja nähty toisemme niin huipulla kuin pohjallakin... mitä menetettävää siinä enää oli?

"En mäkään susta... mutta kun mä lupasin itelleni että jos sä tästä selviät, mä teen kaikkeni suojellakseni sua ja pitääkseni susta niin hyvää huolta kuin ikinäkään voin" Olli sanoi miltei kyyneleitä niellen. Sen sanat lämmittivät ja saivat mut itsenikin herkistymään mutta totuus oli se että ei Olli tai kukaan muukaan voinut mua siltä suojella jos mä uudelleen sairastuisin. Mä taas pystyin pitämään huolen siitä ettei se loukkaisi itseään enää yhtään pahemmin yrittäessään pärjätä omin avuin.

"Sä oot täyttänyt sen lupauksen hienosti mutta anna mun huolehtia välillä susta" pyysin. 

Nostin käteni sen poskelle ja silitin hellästi tuon lämmintä ihoa. Katsoin sen kauniin sinisiin silmiin ja tunsin jonkun läikähtävän sisälläni. Se tuntui ihanan oudolta.

"Mä rakastan sua. Tuli mitä tuli" sanoin hymyillen.

Olli veti mut hellään halaukseen ja painoi leukansa mun olkapäälle. Se tunne oli maailman turvallisin. Siihen mä halusin jäädä. Olli oli mun elämäni. Kaikki mitä mulla oli. Kaikki mitä mä ikinä uskalsin toivoa. Sen kanssa mä tunsin olevani turvassa. Olli oli mun kotini.

"Niin mäkin sua" se sanoi hiljaa.

Ja kaikesta päätellen Olli ajatteli minusta täysin samalla tavalla...

***

Loppu tulee :)) Siis tarinan loppu. Kohta :)