Love me before you go✅

Hän

"Okei sun vuoro" kuului Ollin lempeä ääni.

Me maattiin sohvalla sylikkäin ja keskusteltiin syvällisiä. Todella syvällisiä... mitäpä sitä muutakaan ois darrasta toipuessaan tehnyt.

"Ihan mahdoton valita!" huomautin päätäni pudistellen.

Me oltiin siis päädytty televisiosta pyörivän leffan kautta aasinsiltana aiheeseen musiikki. Melko yllättävä veto vai mitä? Yleensä kun meidän keskustelut eksyi kyseiseen aiheeseen joka ikinen kerta vaikka alunperin kyse olis ollut mistä tahansa. Edes täysin siihen liittymättömästä asiasta. Vaikka mä tahdoinkin olla usein sitä mieltä et musiikki liittyi kaikkeen.

Se oli niin monitulkintainen juttu ja sen pystyi helposti linkittämään oikeastaan ihan kaikkeen. Parasta oli se miten eri elämäntilanteissa ollessa pystyi poimimaan niin eri sanoman ihan tutustakin kappaleesta. Kyse oli niin tulkinnanvaraisista asioista. Ehkä juuri se teki musiikista kaikessa monipuolisuudessaan niin hienon asian.

"Mäkin sanoin!" Olli huomautti.

Sille se tuntuikin olevan helppo homma. Tuo oli luetellut kuin liukuhihnalta omat valintansa. Kyse oli siis lempibiiseistä... musta tämä oli ihan sula mahdottomuus.

Mä tiesin liikaa hyviä biisejä joilla oli tärkeä merkitys mulle. Ei niitä voinut mitenkään pistää paremmuusjärjestykseen. Se tuntui väärältä.

"Niitä on mahdoton laittaa järjestykseen" valitin.

Mä olin muutenkin todella huono päättämään mitään tuollaista. Sitä paitsi tuntui todella väärältä arvostella oman elämäntilanteen mukaan toisten tekemää työtä. Eihän sellaista voinut tehdä...

"Sano edes muutama" Olli jatkoi suostuttelua.

Mä huokaisin syvään ja yritin kovasti miettiä vastaustani. Jos mä sanoisin vain muutaman enkä laittaisi niitä järjestykseen.. silloin mun ei tarvinnut tuntea huonoa omatuntoa siitä miten arvostelin muiden elämäntyötä.

"Slipknotin The Devil in I, AC/DC:n Highway to Hell ja Linkin Parkin Numb" luettelin varmasti viime aikoina eniten kuuntelemani biisit. Kaikki omalla tavallaan klassikoita. Ja oikeastaan joka tasolla aivan todella hyvin tehdyt biisit. Olisipa itse ollut joskus edes puolet siitä mitä noista jokainen oli..

"Ethän sä oo numb.." mun alla makaava brune kysyi varovasti.

Mä hymyilin sen sanoille ja kietouduin tiukemmin kiinni sen kroppaan. En todellakaan...

"En onneksi" vastasin.

Painoin pääni vasten tuon rintaa ja hengitin sen tuoksua keuhkoihini. Elämän pieniä iloja. Niistä mä olin kiitollinen. Että sain vielä kokea sellaisia. Sain vielä rakastaa.. ja Ollia parempaa ei siihen tarkoitukseen ollut.

"Mikä sit on sun lemppari rakkauslaulu?" se kysyi silitellen samalla mun selkää.

Mä en juuri välittänyt rakkauslauluista. Mutta ne harvat mistä mä pidin, ei olleet mitään siirappisia ja kauniin herkkiä. Joku olisi voinut sanoa ettei ne olleet rakkauslauluja ollenkaan. Niin erilaisia ne oli...

Samaan aikaan niistä ei toivoa löytynyt mutta vaihtoehtoisesti jotain sellaista joka sai sut uskomaan. Uskomaan siihen että vaikka sattuikin, kyllä se rakkaus vielä jonain päivänä voittaisi. Kyllä onnensa ansainneet vielä toisensa saisivat.

Ei ehkä tässä elämässä mut ei kai kaiken tarvinnut päättyä siihen kun sulki silmänsä viimeisen kerran? Eikö senkin jälkeen ollut vielä elämää?

Mä uskoin että oli. Jotain todella erilaista kuin tämä maanpäällinen taaperrus mutta varmasti jotain yhtä mielenkiintoista. Jotain missä avautui täysin uudet mahdollisuudet. Kaikkea mäkin olin pohtinut...

"Five Finger Death Punch:n Gone away" vastasin hetkeäkään epäröimättä.

Silitys mun selällä lakkasi ja alla oleva makuualusta jota mä myös poikaystäväkseni kutsuin, liikahti kauemmas katsoakseen muhun. Nostin pääni sen rinnalta ja katsoin tuon surullisen kysyviin silmiin.

"Kulta.. eihän se oo.." tuo aloitti.

Mä könysin kuitenkin itseni istumaan ja painoin sormeni Ollin huulille saadakseni sen vaikenemaan.

"Mulle se on rakkauslaulu" sanoin.

Hetken mietittyään asiaa, tuo nyökkäsi ja hymyili sitten. Aina yhtä ymmärtäväinen.. ja siksi niin kovin rakas.

"Se on todella surullinen" mies sanoi hiljaa.

Se painoi otsansa mun omaa vasten ja laski hellästi toisen kätensä mun olkapäälle. Sen mä tiesin itsekin.

Niin monet kerrat mä olin kelaillut tuon biisin sanoja päässäni kamppaillessani kyseisten ajatusten kanssa. Ehkä jossain toisessa elämässä me löydettäis toisemme... silloin mä en tiennyt vielä et tämäkin aika riitti siihen..

"Mutta niinhän se elämäkin välillä on" huomautin.

Sen mä olin oppinut kantapään kautta. Mutta senkin kanssa oppi ajan myötä elämään. Sitten kun se ei tuntunut enää siltä että se kuristaisi sua hengiltä kaiken aikaa. Siitä tuli lopulta jopa ystävä johon tukeutua kun kaikki taas tuntui hajoavan käsiin.

"Ethän sä oo surullinen mun kanssa?" Olli kysyi hiljaa.

Kuinka se saattoi edes kuvitella jotain tuollaista. Se mies oli parasta mitä mun elämässäni oli. Olli oli parasta mitä mä itselleni saatoin toivoa.

Hän... hän oli mun elämäni rakkaus.

"Mä en voisi olla tällä hetkellä enää onnellisempi" kuiskasin.

Kiedoin toisen käteni tuon niskaan ja painauduin sitä lähemmäs. Painoin huuleni vasten sen omia ja annoin niidenkin kertoa oman näkemyksensä tilanteesta. Aika hyvin kerrottu vai mitä..?

***

Tää eskaloitu vähä suunniteltuu syvällisemmäks... mut hei kuulkaas! Aattelin välttää sen ettei tästä tulis sellanen 10279 lukua pitkä niin jatkan tätä jonku verran vielä ja sit teen jatko-osan että saan jutut wörkkimään :) Mielipiteitä? :) JA HEI!!! Suututteko jos heitän oneshottien sekaan vähän uutta verta ;)