Lumo

Luku 1: Veriaamu

Hurmeinen tuoksu löytää tiensä Sigridin aistinelimiin. Nuori nainen kohottaa katseensa ompelemastaan paikasta löytääkseen aistimuksen lähteen. Hänen katseensa piirissä ei ilmene mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Talojen sammaleisilla katoilla istuu lintuja, jotka kevät on herätellyt laulamaan. Virkoavan maailman taivas on kirkas ja talven jäljiltä aavistuksen kirpeä. Sigrid tunnustelee ilmaa. Yksikään taso hänen sisällään ei huuda vaarasta, mutta veren haju ei lähde pois.

"Aistitko sinäkin sen?" kuuluu persoonallinen, soinnikas ääni portaiden toisesta päästä. Sigrid kääntää vaaleaa päätään ja kohtaa tutun, vihreän silmäparin.

"Illusia", Sigrid lausuu toisen nuoren naisen nimen kuin olisi hämmentynyt tämän yhtäkkisestä läsnäolosta. "Minäkin haistan veren, jos sitä tarkoitat."

Illusia nyökkää vaisusti. Hän siirtyy puisilla portailla istuvan Sigridin vierelle ristien jalkansa kuten hänellä usein on tapana. Sigrid ei ole koskaan sietänyt kyseistä elettä. Kun hän katsoo Illusian kauneudella pilattuja valkeita kasvoja, hän muistaa jälleen, miksi ei ole erityisen mieltynyt tytön läsnäoloon.

"Nyt on päivä", Illusia sanoo. Hetken Sigrid katsoo häneen ymmärtämättä sanojen merkitystä. Sitten veren haju yhdistyy auringon taivaalta tippuvaan valoon.

"Veren ei tarvitse tarkoittaa uutta iskua", Sigrid huokaisee. Asenne suojaa häntä kolhuilta, joilta kenenkään Eldithin kylässä ei tulisi välttyä. "Joku on vain viiltänyt puukolla reiteensä ja vuotaa nyt jollakin kuistilla osan itsestään ulos."

Illusia pudistaa voimakkaasti päätään. Tummat punaiset suortuvat tanssahtelevat hetken ilmassa kuin painovoima ei koskettaisi niitä lainkaan.

"Iskuja on alkanut ilmaantua yhä useammin päiväsaikaan. Oli veren haju ilmassa merkki mistä tahansa, sitä tosiasiaa sinäkään et voi kieltää." Illusian vihreissä silmissä palaa tuli. Sigrid ei ole koskaan välittänyt niiden viherhehkusta.

"Yvonne yksin tietää siitä. Meidän valtuutemme eivät yletä niin pitkälle."

Illusian silmät kaventuvat Sigridin mainitessa nimen, jonka jokainen kylässä tuntee. Yvonne, nainen, jolle perhoset tanssivat. Nainen, jonka luonto on teräksenluja silloinkin, kun itse Eldithin kylän johtajakin valahtaa polvilleen. Eldithin kylässä asuvat, maanläheiset ihmiset saattavat olla mitä tahansa mieltä liekkihiuksisesta Yvonnesta, mutta naisen kyvykkyyttä he eivät kiistä.

"Tule, mennään keskusaukiolle selvittämään, millaiset tuulet meille tänään puhaltavat", Sigrid sanoo jättäen korjaamansa vaatteen portaille. Eldithissä ihmiset ovat yhteiseen luottamukseen kiedottuja, he eivät varasta toisiltaan sitä vähää, mitä heille on suotu.

"Minun pitänee valmistautua parantamaan jotakin", Illusia sanoo tavoitellen tyytymätöntä äänensävyä. Puheen sointi on kuitenkin ilmeisen myönteinen, Illusia ei kykene piilottamaan sitä, miten mielissään on, jos saa osoittaa taitojaan parantajana. Kylän vanhimmat ovat alkaneet käydä täriseviksi ja heikoiksi. Illusian parantamaan oppineet kädet kuljettavat avun varmemmin perille.

Aukiolla ei kuhise tavallista enempää. Suurimmat, kylää reunustavat talot ovat sulkeneet ovensa. Johtajan portailla istuu nuori, tummat hiuksensa pienelle poninhännälle sitonut mies tuijottaen kätensä avonaista haavaa. Hurme valuu tummana polville, poika ei varo likaamasta vaatteitaan.

"Niila!" Sigrid huutaa pojan nimen ja saa tämän kohottamaan syvänsiniset silmänsä. Käsi verta vuotavanakin Niila onnistuu näyttämään tyytyväiseltä. Hän on ainoa Sigridin koskaan tapaama ihminen, joka osaa hymyillä niin, että hymy lämmittää koko olemusta.

"Niila, mitä kädellesi kävi?"

"Pieni haava vain", Niila vastaa naurahtaen, "veistin uusia ruokaveitsiä Ekbergeille ja osuin käteeni."