Lumo

Luku 26: Eteenpäin

Sigridin silmien alla lepää kaksi tummaa kaarta. Hän istuu Niilan ja Illusian välissä Abelin suvun talon portailla taivaan ollessa hiljaa, lintujen pysyessä lauluttomina. Vain tuuli kulkee puissa. Ihmiset kulkevat ohi kiinnittämättä huomiota kolmeen nuoreen, jotka istuvat eloton ilme kasvoillaan.

Niila avaa suunsa ensimmäisenä.

"Tämä on minun vikani."

"Emme voi syyttää tästä ketään", Illusia huokaa. "Kidehl sanoi, että Esther näytti eilen jo menetetyltä suojelijalta."

Niila painaa pään syliinsä. Kapeat hartiat vapisevat. Hän ei sano enää mitään.

"Minä ja Illusia olemme ajatelleet erästä asiaa", Sigrid sanoo katsoen ympärilleen. "Se liittyy Yvonneen. Meidän täytyy toimia pian."

"Olemme tulleet siihen tulokseen, että Yvonne ei koskaan kykene tappamaan Kaarnaa", Illusia jatkaa.

Niila nostaa ruskean päänsä ja katsoo kumpaakin tyttöä vuoron perään.

"Kuulin tästä." Hän muistaa Jeremian sanat, miehen pehmeät huulet omillaan. Ajatus on lämmin, mutta ei riitä sulattamaan sisaren lankeamisen synnyttämää jääkerrosta.

"Jos emme saa Yvonnea uskomaan, että hän pystyy tuhoamaan hersin keskuksen, meidän täytyy keksiä jotakin muuta", Sigrid jatkaa nousten seisomaan portaille. "Meidän täytyy tappaa Kaarna itse."

Niilan kulmat kaartuvat hämmästyksestä.

"Meidänkö? Emmehän me ole läheskään riittävän vahvoja. Jos Yvonnekaan ei pysty siihen, kuinka me voisimme?"

"Yvonne ei tapa Kaarnaa vain, koska edha aistii, että hänen tunteensa eivät sallisi hänen riistää miehen henkeä."

"Meillä on kaikki kykenevyys maailmassa", Illusia vahvistaa. "Olemme käyttäneet edhaa koko ikämme. Meitä on monta. Estherin puuttuminen on iso tappio, mutta meillä on nyt Kidehl. Hän tuntee hersin luonteen, hän voi puhua yön rauhalliseksi. Me pystyisimme siihen."

Niila katsoo Sigridistä Illusiaan, toivoo, että tytöt vetäisivät sanansa takaisin. Vaaran tuntu leijailee kirpeässä kevätilmassa. Niila pudistaa päätään.

"Se olisi liian riskialtista, kaikille meille. Emme ole valmiita."

"Yvonne on, mutta hän uskottelee itselleen jotakin muuta", Illusia huokaa.

"Minä voin vielä yrittää puhua hänelle", Sigrid huomauttaa. Hänen silmiensä takana hehkuu pelko, tieto siitä, että hän on piirissä se, joka ymmärtää Yvonnen kylmää ja eristynyttä luonnetta kaikkein parhaiten.

"Auttaisiko se?"

"Ei välttämättä, mutta minä voin yrittää."

"Tehdään ensin niin", Niila puuttuu puheeseen. "Minä uskon, että Yvonne suostuu kyllä hyökkäykseen. Estherin lankeamisen jälkeen hänen on pakko." Niilan oma suru kaikuu sanojen taustalla. Hän ei kyennyt pelastamaan sisartaan. Inje ehti ensin.

Heleä naurahdus rikkoo kireän tunnelman. Yvonne astelee Kidehl perässään talojen välistä, kohottaa kulmiaan nuortensa keskustelulle. Hän kävelee ohi kuin linnut eivät olisi livertäneet hänelle suurinta osaa keskustelusta. Sigridin suu loksahtaa auki, kun hän huomaa Yvonnen olleen liian lähellä, kuulleen kaiken.

"Yvonne!" Sigrid huutaa naisen perään. Hän jättää Niilan ja Illusian portaille ja juoksee polulla niin kauan, että saavuttaa Yvonnen punaisena selkään valuvat hiukset. "Yvonne, me vain –"

"Ystävällistä, että kerrotte minullekin, mitä suunnittelette", Yvonne sanoo kääntyen nopealla liikkeellä. Väsyneillä kasvoilla lepää Estherin lankeamisen aiheuttama varjo. Yö ei ole väistynyt naisesta.