Lumo

Luku 3: Häkkilintu

Kidehl on juuri asettanut kynttilän viimeiselle haudalle, kun Runan lopputalven kuulas taivas värjäytyy punaiseksi. Havupuiden takaa kohoaa hehku. Kidehl katsoo hädissään kynttilöitä kylmillä haudoilla. Koskaan aiemmin taivas ei ole hehkunut. Haudat pysyvät hiljaa, eivät kerro Kidehlille mitään lähestyvästä uhasta.

"Mikä se on?" Kidehl kysyy viimeiseltä haudalta. Äänet pysyvät poissa. Kidehlin tummanruskea, rähjäinen kaapu laahaa maata hänen juostessaan hautojen ohi toistellen kysymystä, johon yksikään kuolleista ei vastaa. Koko eliniän häntä vaivanneet äänet eivät suostu kuulumaan silloin, kun hän ensimmäistä kertaa esittää niille kysymyksen.

"Mikä meitä lähestyy?"

Torven ääni kaikuu Runan sankassa metsässä. Punaoranssi hehku tuo mukanaan kumean, ilmaa halkovan äänen. Kidehl vie kädet korvilleen, painuu kaksin kerroin. Hetkeksi hän lysähtää hautojen eteen kylmään maahan, yrittää ymmärtää ääntä, jollaista Runassa ei olla hänen elinikänään kuultu. Runa on Kalonian pohjoisosaa, kylmää ja kuivaa maastoa, eristyksissä idän Eldithin metsistä sekä lännen Soledhasta, aroista ja lämmöstä. Runa on oma todellisuutensa.

Kidehl hylkää haudat ja kynttilät, hän tietää voivansa palata niiden luokse koska tahansa. Ilmassa värisevä ääni ei salli hänen rauhoittua. Kidehl juoksee metsän halki mökilleen. Pienen, puisen asumuksen parveke on täynnä erilaisten eläinten luita. Kidehl juoksee niiden ohi, avaa oven ja sulkee sen kuin hänen henkensä riippuisi siitä.

Pimeys tunkeutuu hengityselimistöön asti. Ääni kuuluu mökin sisälläkin, mutta sisätilassa on muutakin. Pimeyden silmät, sulkien kahina. Kidehl ei erota muotoja, mutta kuulee, kuinka sadat sulat liikkuvat toisiaan vasten. Kun hänen oma sydämensä lakkaa tykyttämästä kylmää pelkoa kehoon, hän kuljettaa sormensa yhteen. Hänen suonissaan aina juossut voima, jolle hän ei tiedä nimeä, tekee hänen pyytönsä mukaisesti. Éni, syty, Kidehl sanoo, ja sormien päistä lähtee kipinä.

Tulen heikko valo hajoaa pieneen mökkiin, paljastaa pimeyden kymmenet silmät. Liekki heijastuu useista häkeistä, vangitut olennot katsovat vangitsijaansa ilmeettömin silmin. Kidehl hymyilee nähdessään linnut häkeissä. Hänen kokoelmansa on suuri. Yhtäkään hän ei ole päästänyt pakoon.

Kun metsässä kaikuva torven ääni voimistuu, hivuttautuu lähemmäs, Kidehl vie sormenpäittensä liekin lähelle häkkilintuja.

"Älkää pelätkö", hän kuiskaa niille, vaikka hänen oma äänensä vapisee liekkiä suuremmin. "Teissä on vielä paljon elämää jäljellä. Minä suojelen sitä." Kidehl hymyilee, jotta pelko ei kirvoittaisi ensimmäisiä kyyneliä.

Ääni on lähellä, liian lähellä liekin ollakseen elossa. Kidehl puhaltaa sormenpäissään kytevän tulen sammuksiin ja vetäytyy lähemmäs häkkejä. Linnut eivät sirkuta, ne ovat kauan sitten lakanneet laulamasta. Kidehl ei sulje silmiään, sama pimeys vallitsee luomien takana. Hän saattaa vain odottaa, että ääni saapuu luokse ja tuo punaisen hehkunsa mukanaan.

Ääni vaihtaa muotoaan, muuttuu askellukseksi portailla. Kepeät, varmat askeleet saapuvat lähemmäs. Kidehl ei huomaa vapisevansa ennen kuin tuntee polviensa luiden kalahtelevan toisiaan vasten. Nimetön ääni kulkee oven takana, avaa nupin. Kidehl painautuu itseään vasten, yrittää tulla yhdeksi ympäröivän pimeän kanssa. Ovi avautuu. Kidehl ei pysty sulkemaan silmiään, vaikka haluaisi.

Näky piirtyy Kidehlin verkkokalvoille tarkempana kuin mikään aiemmin. Hän kuvittelee itsensä kuolinvuoteelle ja tietää näyn seuraavan häntä sinnekin. Hän ei koskaan unohtaisi, kuinka liekehtivä metsä piirtää saapujan siluetin hänen eteensä. Kajo heijastuu pitkistä, laineikkaista hiuksista. Tulija on nainen. Haarniskaan sonnustautunut nainen, jonka siluetti hehkuu tulenpunassa.