Lumo

Luku 10: Sinivioletti

Tasainen kolina herättää Niilan levottomasta unesta. Unen kuviot leikkivät hänen silmäluomillaan, piirtyvät ikkunaverhoihin, huoneen utuiseen sineen. Hetken Niila kuvittelee tasaisen äänen olevan unesta peräisin, todellisuudesta riippumaton. Sitten jokin iskeytyy puiseen lattiaan sellaisella voimalla, että Niila tuntee sen oman huoneensa lattiassa värinänä.

Niila tunnistaa äänen. Se on aina aiemmin lähtenyt hänestä itsestään. Edellisestä kerrasta on jo useita auringonnousuja, pelko on ehtinyt juosta huoneen nurkkiin. Se on sallinut Niilan nukkua. Kun Niila nousee sängystään, laskee paljaat varpaansa kylmälle lattialle, hän ei voi olla ajattelematta näkyä, jonka hän kohtaa, jos avaa oven. Viimeaikoina on tapahtunut paljon. Hersi on levittäytynyt yöhön, pimeän lapset juoksevat hämärtyneessä metsässä. Niila on nähnyt paljon pahaa kasvaessaan suojelijaksi, osaksi piiriä. Silti vain se, joka oven takana odottaa, saa pelon luikkimaan takaisin hänen kehoonsa. Yksikään voima ei koskaan olisi Niilalle pahempi kuin toinen ihminen.

Oven takaa kajastaa hento valo. Kynttilä valaisee iskevän käden. Lattialla makaava mytty on vielä ihminen. Ruskeahiuksinen kuten Niilakin. Pelkäävässä mielessä lattialle lysähtänyt ihminen on pelkkä muoto, jokin, johon ei voi enää vaikuttaa. Suuri, vahva ruumis kumartuu sen ylle, vetää hiuksista takaisin jaloilleen. Pakottaa pysymään pystyssä, vaikka on juuri iskenyt maahan. Kun käsi kohoaa uudelleen, Niila sulkee oven ja palaa sänkyynsä päästämättä ääntäkään.

Niila sulkee silmänsä. Uni ei enää tanssi silmäluomien alla. Kirvelevä, kuuma tunne pyyhkäisee hänen ylitseen ja kirvoittaa ensimmäiset kyyneleet. Niila vie käden suulleen, pakottaa itkun sisälle. Aamu tulisi kyllä. Aamulla lattialle sorretulla on taas nimi ja samanlaiset silmät kuin hänelläkin. Vasta silloin hän suostuu avaamaan silmänsä ja tervehtimään auringonsäteitä. Siihen asti hän kietoo peiton ylleen, hukuttautuu yön sineen ja toivoo, että hersi vyöryisi aaltona koko maailman yltä, jotta yhdenkään ei tarvitsisi enää kärsiä toisen käden alla.

*

Aamulla ihmisten kävely on väsynyttä. Tuuli heilauttaa Niilan tummanruskeat hiukset silmille, hän joutuu sitomaan ne niskaansa pienelle palmikolle. Auringon läikehtiessä heräilevässä maailmassa Niila ei voi olla ajattelematta toisenlaista valoa. Kynttilää, joka valaisi kädelle tien satuttaa. Niila karistaa ajatuksen harteiltaan ja kävelee alas sukunsa talon portaita. Hänen on etsittävä piiri. Sigrid ei päässyt lähtemään edellisenä iltana, hänet on saatava liikkeelle ennen kuin aurinko on kohonnut korkeimpaan huippuunsa.

Kylän keskukseen kävellessään Niila huomaa Yvonnen pitkät, punaiset suortuvat. Yvonne on kyläläisten ympäröimä. Hänen vierellään seisoo Sigrid. Tytön olalla roikkuu nahkalaukku. Niila tietää siitä, että tyttö on aikeissa lähteä. Hän astelee joukon jatkoksi. Yvonnen ilme on merkillinen. Naisen silmiä reunustavat tummat ympyrät. Niila huomaa miettivänsä, miksi tämä valvoisi yönsä nyt, kun häntä tarvitaan aiempaa enemmän.

"Huomenta, Niila", Yvonne tervehtii. "Oletko sinä nähnyt isääsi?"

Niila jähmettyy. Liekki lepattaa huoneessa, jossa on vain tasainen töminä lattiaa vasten.

"En", Niila sanoo.

"Sitten minä lähetän Sigridin matkaan ilman hänen lupaansa."

Kyläläisten keskuudessa herää hämmentynyttä mutinaa, mutta kukaan ei sano Yvonnelle vastaan. Hän ei ole nainen, jonka sanaa kuuluisi kyseenalaistaa.

"Onko Koitar alkanut johtaa tätä kylää edellisen yön aikana, vai uneksinko minä vielä?" Iliaksen tumma ääni hiljentää kyläläiset. Miehen kasvot ovat tavallista kovemmat. Yvonne hymyilee tavalla, joka kertoo Iliakselle, ettei hänen tahtonsa kanssa kannattaisi tämän auringon alla riidellä.