Lumo

Luku 19: Haudan varjo

Nimettömällä kivellä on tarina. Sininen hetki kestää vain muutamia haihtuvia minuutteja, Sigridin sormet viipyilevät kivellä vielä, kun valo riittää. Pinta on kylmä auringon laskettua, Sigrid vetää syvään henkeä.

"Lovisa." Sigrid antaa hiljaiselle muistomerkille nimen. Kivi on häpeän kuva, tyhjä vailla kukkia tai koristuksia. Muista eristyksissä. "Missä sinä kuljet?"

Hauta on hiljaa, kuolleilla ei ole valtaa kurottaa elämän puolelle. Lämpö on iäksi heiltä hiipunut. Luut ovat ääneti eivätkä rakasta enää ketään.

Sigrid kumartuu pyyhkimään lehvät tyhjältä kiveltä. Jos siinä lukisi nimi, hän antaisi luonnon peittää sen.

"Joskus minusta tuntuu, etten ymmärtänyt sinua lainkaan."

Kivi on vaiti.

"Sinä toimit niin irrallisten toiveittesi varassa, etten koskaan hahmottanut, missä olit. Olit kaikkialla, ja missä olitkin, sinua rakastettiin. Vaikka olit häilyväinen, – halusit nähdä ja kokea kaiken – sinulla oli taito saada kaikki kurottamaan puoleesi."

Sigrid istuutuu maahan, huokaisee syvään ja ristii jalkansa.

"Sinä vain lähdit kysymättä keneltäkään mitään. Minä iloitsin sinun lähdöstäsi, kävelin hautasi ohi kuin sitä ei olisikaan."

Hauta puhuu toisenlaista kieltä. Se antaa olettaa, ettei sitä todella ole. Kun Yvonne vuosisatojen päästä yhä kävelee Eldithin metsissä, yksikään hänen lisäkseen ei osaa enää kertoa, kuka nimettömän kiven alla lepää.

"Silti haluaisin vielä kysyä, kuinka sinä teit sen. Kuinka sait kaikki katsomaan sinua rakastavin silmin. Sinulla oli yhtä lailla vastuu kuin minullakin, mutta sinä hylkäsit sen, sinä lähdit ja veit vastaukset mukanasi." Sigridin ääni vaimenee kuin kipu ottaisi äänen muodon.

"Mihin sinä tarvitset vastauksia?"

Sigrid nousee hätkähtäen seisomaan, miltei kompastuu ristittyihin jalkoihinsa. Sotkuiset vaaleat hiukset kehystävät hätääntyneitä kasvoja. Puut reunustavat hautaa, Lovisalla on luonnon suoma rauha levossaan. Yvonne rikkoo alueen kävelemällä sen sisään.

"En huomannut, että olit paikalla", Sigrid älähtää.

"Ajattelin, että minulle olisi helpompaa puhua kuin kuolleelle."

"Etkö sinä juuri aamunkajossa kertonut, että sekin on mahdollista?"

Yvonne heilauttaa punaiset hiuksensa selkään ja naurahtaa.

"On, mutta ei meille. Vain Kidehlille, joka on saapuva luoksemme."

Yvonne astelee aivan Lovisan haudan juurelle. Hänen katseensa viipyilee kieltämänsä tytön muistomerkissä.

"Mihin sinä haluat vastauksia?"

Sigrid huokaisee.

"Itseluottamusta sinulta tuskin puuttuu. Mikä on hätänä? Onko hersi koetellut sinua niin kuin se koetteli Niilaa?"

Kun Sigrid sallii metsän äänien täyttää tyhjän tilan, Yvonne istuutuu alas. Sigrid istuutuu hänen vierelleen voimatta muutakaan.

"Sinua pelottaa. Sitäkö tämä on?"

"Tavallaan."

"Kerro minulle. Vain minä voin auttaa."

Ensimmäistä kertaa Sigrid ei usko naisen sanoihin. Pelko kuultaa niiden läpi.

"Meidän ryhmämme ei ole tarpeeksi vahva."

"Et sinä sitä pelkää."

Yvonnen läsnäolo ei salli Sigridin hengittää. Pelko asettuu rintakehälle, levittää rihmojaan. Yvonne ei aio päästää häntä pois ennen kuin hän on avannut itsensä. Jokaisen piirissä on aika tehdä niin. Jos kevät todella tuo vastaukset tuulissaan, jokaisen suojelijan täytyy olla valmis.