Lumo

Luku 28: Kajo

Valo piirtää puille latvat. Kidehl kohottaa katseensa puustoon, tuijottaa hiljaa tunnistamatonta, häikäisevää valoa. Kyläläiset eivät nosta päitään, he nojaavat toisiinsa pelon uuvuttamina. Kidehl tuntee värähtelyn sisällään. Jokin kuolee, yhtyy viimein maahan. Valo sammuu hetkessä, se on vain suunnaton välähdys, joka viimeistelee jonkin suuren. Kidehl sulkee silmänsä. Luomien takana syntyy valonhippusia, pieniä hehkuvia alkuja.

Kidehl tietää jonkin kuolleeksi. Voima hänen sisällään sykkii, pitää yön aisoissa. Hän seisoo täydellisen mustuuden ja kylän välissä. Yksikään valo ei syty kylässä, liekki ei pala, sillä hersi ei vielä palaa luontoon. Välähdyksen jälkeen alkaa aaltoilla. Kidehl avaa silmänsä. Hersi lipuu pois kylästä. Taivas kuhisee kuin parvi lintuja.

Kuunvalo sirottuu mustan kannen halki. Se läpäisee hersin peiton. Silloin Kidehl tietää, mikä on päättynyt. Kaarna on päästetty henkensä kantimista. Yö kokoaa itsensä, hiipuu hiljaa. Se lähtee hivuttautumaan takaisin metsään, takaisin sinne, missä se syntyi. Portin toiselle puolelle.

"Katsokaa." Jeremian ääni.

"Kuu loistaa meille jälleen", Sylvia jatkaa kuin eldithiläiset olisivat muutamassa tunnissa unohtaneet, miltä hopeinen valo tuntuu iholla. Kidehl säpsähtää ajatuksen voimakkuutta. Hersi saa kaiken tuntumaan loputtomalta. Kun pimeys kerran syntyy sydämeen, se ei koskaan täysin pakene sieltä.

"Mitä tämä tarkoittaa? Olemmeko me selvinneet?"

"Pelastuimmeko me?"

"Missä Yvonne on?"

"Odottakaa", Kidehl kohottaa äänensä pelkonsa kuoresta heräävien kyläläisten ylle. "Tämä ei ole vielä loppunut." Sen kertoo Kidehlille natina puissa. Vaikka yö vetäytyy kylän yltä, paljastaa kuun ja taivasta täplittävät tähdet, jännite elää yhä. Yössä juoksee jotakin, välkkyvät silmät nauravat Kidehlille.

Kidehl sulkee jälleen silmänsä, keskittyy edhaan sisällään. Perhoset ovat kuolleet, mutta alkuvoima ei ole hautautunut hersin alle. Se on voittanut. Kaarna on kuollut. Kidehl avaa silmänsä, tuntee auransa laajenevan. Hiukset huojuvat kuin tuuli heiluttaisi niitä, käsissä säkenöi kultainen kipuna.

Kidehl kävelee metsän rajalle, kohtaa yön lapset sellaisina kuin ne näkee. Vääristyneinä, surullisina. Narina on korviahuumaava, se peittää kyläläisten hätääntyneet huudot taustalle. Kidehl ei tiedä, miltä näyttää kyläläisten silmissä, kun kävelee edhan suojaamana keskelle mustuutta.

Mikään ei koskaan lopu, jos sitä ei lopeta. Yö voi väistyä, aamu kohota odottavan kylän ylle, mutta yön olennot pystyvät yhä kulkemaan hersin näyttämällä tiellä. Kidehl vie kädet sydämelleen, kuuntelee edhaa. Hän tietää, mitä tehdä.

"Te haluatte vain elää, ettekö haluakin?" Kidehl sanoo ääni kirkkaana kuin valo. Narahdukset ja kilinä jatkuvat, muodot kuolevat ja syntyvät uudelleen kaikkialla hänen ympärillään. Kidelh muistaa Jeremian sidotun keskivartalon ja ontuvan jalan. Hersin lapset pystyvät mihin tahansa.

"Te tahdotte omaksenne kaiken sen, missä hersi kulkee."

Äänet tulevat lähemmäs, haastavat Kidehlin. Yksikään katoava ja löytyvä muoto ei pääse Kidehlin iholle, edhan suojaus on vahva. Sen taustalla on kaiku, joka on olennoissa itsessäänkin. Kidehl kutsuu sitä ymmärrykseksi. Hän aistii kuoleman ja elämän olennoissa, vääristyneissä ja rakkaudettomissa.

"Olen pahoillani", Kidehl kuiskaa yöhön. "Olen niin pahoillani."

Kirskahdus. Jokin naksahtaa sijoiltaan, putoaa oksiston läpi maahan.

"Minä en aio antaa teidän kulkea kylään tai pitemmälle." Kidehl kuvittelee kaikkialle levittyvän yön, Melisenden korkeat tornit sen keskellä, Magdalenan peittymässä kaikkialta ympäröiviin ääniin.