Lumo

Luku 22: Pidä kädestä

Isä seisoo oviaukon ja yön välissä, kädet ovat puuskassa, hengitys raskas. Silmissä kiiltää kulunut päivä, mutta väsymys on jättänyt piirtämättä viivansa niiden alle. Iliaksen olemuksessa hehkuu vaaran tuntu, Niila kävelee lähemmäs, hänen on päästävä ulos. Päivä on ollut pitkä hänellekin. Kidehlin tutustuttaminen kylän tavoille on vienyt myös hänen energiaansa. Yön levittäytyessä Niila tuntee poltetta kehossaan. Se vetää häntä parannustupaan, Jeremian luo. Mies ei lähtenyt pois.

Ilias seisoo ovella, kasvattaa poltteen Niilan sisällä sietämättömäksi. Se törmäilee kehon laitoihin, kaihertaa pahemmin kuin edha.

"Mihin sinä olet matkalla?" Ääni on kivi kiveä vasten, se kirskuu Niilan luissa.

"Ulos."

"Et todellakaan."

"Minun ei tarvitse perustella itseäni."

Niila kiilaa isän ja oven väliin, voimakas käsi tarttuu häntä olasta, riuhtaisee takaisin eteiseen. Kynttilän valo lepattaa kuin hakkaava sydän. Niila katsoo Iliasta silmiin, haastaa tämän, mutta ei yritä uudelleen astua ulos ovesta. Katse kertoo kaiken, Niila ei päästä Iliasta pakenemaan sen alta aivan kuin Iliaskaan ei päästä poikaansa ovesta.

"Minne sinä menisit? Juoksemaan ystäviesi kanssa metsään?"

Niilan silmät suurenevat.

"Se leikki saa loppua. Yvonne Ekberg kohtaa köyden, jos kehtaa vielä kerrankin ilmestyä eteeni niin kuin tänä aamuna. Häntä ei täällä kumarreta."

"Kuningatar itse saapui tapaamaan Yvonnea, sinulla ei ole siihen mitään sanottavaa. Kuningatar päättää, ketä kumartaa, ja hän kumarsi Yvonnea. Sinä et tiedä tästä tarinasta mitään, koska olet päättänyt sulkea korvasi siltä."

Ilias siristää silmiään. Leukaperät kiristyvät, kädet nykivät.

"Akkojen hourailua", Ilias sihahtaa, "sillä mikä muukaan kuningatar olisi kuin nainen itsekin. On käsittämätöntä, että olen antanut tämän jatkua näin pitkään."

"Sinä et voi tehdä mitään." Niila ottaa askeleen eteenpäin. Ilias ei tee mitään. Niila tietää, että hänen isänsä voi toimia kuin petoeläin, odottaa, että saalis tulee itse lähelle.

"Voin. Käskyvalta on viime kädessä minulla. Hirttoköysiä riittää."

"Kuten isällesikin aikanaan, niinhän?"

Rystynen löytää silmäkulman, Niila kaatuu taaksepäin. Hän ehtii vetää kädet alleen, kun Ilias käy päälle, asettaa vartalonsa aivan poikaansa vasten. Niila näkee, kuinka miehen suuret kädet hapuilevat vyötä, jolla tapailla selkää, niskaa, alavartaloa. Niila ei jättäydy isänsä otteeseen, saaliillakin on kynnet. Hän potkaisee Iliasta vyötärölle ja käyttää Iliaksen kaksi valkoisen kivun sekuntia vetääkseen jalkansa miehen alta.

"Sinä et koske minuun", Niila sanoo pitäen äänensä vakaana. Hän kävelee kohti ovea, ottaa rauhallisia askelia, sillä pedon luota ei pidä koskaan juosta pois. Se kiinnittää sen huomion. Ilias nousee ylös juuri niin nopeasti kuin Niila kuvittelikin. Mies vetää Niilan takaisin eteiseen, pitää kiinni tämän suusta, jotta tämä ei pääse huutamaan koko Eldithiä paikalle. Niila ei ole koskaan tehnyt niin, mutta jokaisella kerralla Ilias katsoo parhaaksi joko sitoa poikansa tai vaimentaa tämän ruumiillisilla keinoilla.

"Sinä et puhu minulle isästäni. Häntä ei ole enää olemassa." Ennen kuin Ilias ehtii jatkaa, pistävä kipu saa hänet älähtämään. Niila on upottanut hampaansa suuta pitelevään käteen ja rimpuilee itsensä irti otteesta. Hän pitää ohuilla käsillään kiinni ovenkarmeista, jotta Ilias ei riuhtaise häntä uudelleen irti.