Lumo

Luku 29: Paras ystävä

 "Koko tämän ajan olen saanut pitää kädestäsi." Jeremian ääni on vakaa, mutta katse kiertelee mäntyjä ja aluskasvillisuutta Niilan takana. "Olen saanut todistaa hersin tuhoja henkilökohtaisesti. Todistin, kuinka hersi vaikutti sinuun. Nyt olen saanut tuntea hersin keskuksen tuhoutuvan. Täällä viettämäni aika on ollut minulle kultaisin."

Niila etsii Jeremian läsnäoloa tämän kirkkaansinisistä silmistä. Ensimmäistä kertaa heidän yhdessä viettämänsä ajan aikana Jeremia ei uskalla kohdata Niilaa suoraan.

"Minusta tuntuu, että minun aikani täällä on lopussa", Jeremia hengähtää kohottaen päänsä. Hän kohtaa Niilan silmät, näkee surun niiden takana.

"Tiesin, että aiot sanoa niin."

"Toiminko liian nopeasti?" Hätäännys valtaa Jeremian äänen. "Ei ole kulunut vielä päivääkään siitä, kun..."

"Kun tuntemani maailma murtui. Kun hersin keskus tuhottiin."

Jeremia nyökkää.

"Et toimi liian nopeasti. Yön levittyessä kylän ylle tiesin, että lähtisit pian. Pimeydessä kuulee paljon sellaista, joka ei muuten kiirisi korviin saakka."

Hymy hipoo Jeremian piirteitä. Mies sivelee Niilan leukaperiä, vie kätensä tämän niskaan. Suudelma on nopea ja hento, mutta lämmin. Jeremia tahtoisi painautua Niilaa vasten, painaa tämän mättäälle siten, että heidän kehonsa sulautuisivat toisiinsa, muuttuisivat osaksi luontoa. Hän tahtoisi merkitä Niilan omakseen, painaa huulensa vasten tämän haavaumien peittämää selkää.

Jeremia vetäytyy kosketuksesta. Lämpö kutittaa hänen sisintään. Velvollisuus peittää sen alleen. Magdalenan säkenöivät silmät, kuningattaren voimakas tahto vetää häntä kotiin. Jeremia ei voi koskaan valita itseään.

"Minä aion lähteä hyvästelemättä ketään", Jeremia myöntää. "Olen saanut täältä paljon. Tuntuisi väärältä kiittää jokaista, joka on sallinut minun hengittää Eldithin ilmaa."

"Entä piiri? Sinä olet tehnyt paljon hyväksemme." Niila katsoo Jeremiaan. Mies tuntuu epätodelliselta, aivan kuin tämä olisi jo poissa ja hän katsoisi tämän läpi.

Jeremia pudistaa vaaleaa päätään. Hiukset ovat kasvaneet silmille, hän joutuu sukimaan valkeat suortuvat pois.

"Kiitä Yvonnea puolestani", Jeremia sanoo. "Ilman häntä minä en olisi koskaan saanut viettää hetkeäkään Eldithin taivaan alla. Ja..." Lause jää kesken, ääni kuolee kurkkuun. Niila tuntee surun aallon, joka miehen peittää.

"Ja sano Illusialle, että hän ansaitsee kaiken hyvän tässä maailmassa", Jeremia sanoo. Ääni ei pysy enää vakaana, jokin sen takana pirstaloituu. "Lyhyessä yhdessä viettämässämme ajassa minä opin paljon uutta tästä maailmasta. Omistaisin Illusialle henkeni, jos se ei olisi jo toiselle naiselle omistettu."

Niila nyökkää. Hänen sisimpänsä tuntuu kevyeltä. Jeremian rakkaus ketään muuta kohtaan ei ole häneltä pois. Hänen ei tarvitse omistaa miestä tietääkseen, että tämä palaa vielä hänen luokseen. Niila ei usko, että sitominen tekee ketään onnelliseksi.

"Sinä palaat kuningattaresi luokse, ja hyvä niin." Niila onnistuu hymyilemään. Hymy tuntuu etäiseltä. Niila on vielä kiinni yöhön syttyneessä valossa, edhan purkauksessa, joka peitti hersin keskuksen alleen.

"Minä palaan aina kuningattareni luokse", Jeremia huokaisee. Niila erottaa huokauksessa sävyn, jota ei ole aiemmin havainnut. Jeremia kuulostaa miltei surulliselta. "Sinä olet ihme, Niila. Olet ensimmäinen olento, joka saa minut haluamaan jäädä. Kukaan ei ole koskaan saanut minua tuntemaan niin paljon, että tahtoisin jättää Magdalenan ja velvollisuuteni hänen palveluksessaan."