Lumo

Luku 2: Kaksi tuulta

Aurinko on kohonnut korkeimpaan huippuunsa, kun sammalkattoisen mökin oveen koputetaan. Yvonne seisoo pohjoisikkunan alla olevan pöydän edessä lajitellen kuivatettuja rohtojaan. Koputuksen käydessä kiivaammaksi Yvonne harkitsee hetken odottavansa saapujan tulevan ovesta omin avuin. Hän ei ole velvollinen päästämään yhtäkään sielua sisälle.

Koputuksen kiivaus ja portaiden vavahtelu ovat kuitenkin jo kertoneet Yvonnelle saapujan henkilöllisyyden. Kun hän jättää rohtonsa ja astelee verkkaisesti ovelle, oven takaa häneen katsovat tutut siniset silmät. Yvonne katselee päivittäin samoja silmiä miehen pojan kasvoilla. Toisin kuin saapuneen miehen pojalla, miehen omat silmät eivät hymyile. Kylänjohtajan katse on pelkästään kova.

Mies kävelee sisälle sysäten Yvonnen tieltään. Kenkänsä mies ymmärtää jättää ovenpieleen, mutta oven kiinni paiskatessaan hän ei huomaa ajatella, että oven ylle roikkumaan jätetyt hapertuneet luut voisivat kalahtaa toisiaan vasten ja räsähtää rikki.

"Minun poikani satutti itsensä tänään sinun poikasi vuoksi", mies sanoo säilyttäen äänessään tyyneyden. Kasvot eivät värähdäkään, olemus pysyy tasaisena.

"Tervehdys, Ilias", Yvonne sanoo miehelle osoittaen köykäistä tuolia pöydän ääressä. Ilias pudistaa päätään.

"Ymmärrätkö sinä, mitä minä yritän sinulle kertoa?"

"Sinä et olisi astunut mökkiini vain kertoaksesi, että Niila on satuttanut itsensä jonkin Injen oikun vuoksi."

"Sinun pojallasi oikkuja riittää."

"Inje ja Niila ovat molemmat aikuisia miehiä. Heidän tekonsa eivät ole enää meidän vastuullamme."

Yvonne istuutuu tuolille itse ja ristii jalkansa kuin olisi paikalla yksin. Pellavainen hame paljastaa kaistaleen ohutta säärtä, Ilias kääntää katseensa pois naisesta kuin tämän siveettömyys olisi ase häntä vastaan.

"Minä tulin puhumaan kanssasi iskuista." Ilias nojaa hirsiseinää vasten. Asento on rento, mutta istumaan mies ei suostu.

"Niitä ei ole ilmennyt viimeaikoina", Yvonne lausuu rauhallisesti, "ei Lovisan kuoleman jälkeen."

"Andersenin tyttöä ei enää koskaan pitänyt mainita nimeltä." Iliaksen äänessä ei sanoista huolimatta ole syytöstä.

"Puhuessamme kylään kohdistuneista iskuista emme voi olla mainitsematta Lovisa Andersenia."

Ilias antaa periksi ja vetää toisen mökin tuoleista alleen. Se näyttää hennolta puunoksalta Iliaksen voimakkaan ruumiin alla. Mies ristii kätensä ja kumartuu lähemmäs Yvonnea. Parrakkailla, kapeaposkisilla kasvoilla on lepää huolen varjo.

"Minä sydämessäni kuvittelin, että iskujen tuntematon luonne johtui mustasta magiasta. Andersenin tytön teloituksen piti eliminoida sellainen vääryys iäksi." Ilias pudistaa päätään, pitkät, tummat hiukset asettuvat harteille. "Minä tunnen sen maassa. Tuulessa. Jopa kevätauringossa. Kaikki ei ole kunnossa." Miehin silmissä kiiltää. Pelko on syönyt tiensä miehen kuoren läpi.

"Mitä sellainen voi olla, Yvonne? Olen perinteen mies. Minä en usko magiaan koko sydämestäni, se on liian kaukana siitä, mitä olen oppinut maailmasta. Mutta tämä ei enää ole ihmisyyden piirissä. Tällä voimalla on tuulen nimi, se kulkee luonnossa, kuiskii mennessään."

Yvonne katsoo Iliasta kivikasvoin. Eleettömien kasvojen takana liikkuu tuhansia ajatuksia, joista Ilias ei saa kiinni vain katsomalla. Kuten miehen aistima vieras voima, Yvonnekin tuntuu liikkuvan toisenlaisilla taajuuksilla. Punahiuksinen nainen kulkee maailmassa kuin jokainen varpu ja oksa puhuisi hänelle.