Lumo

Luku 25: Yöltä suojassa

Puunoksat kaartuvat mustina vasten valkeaa taivasta. Taivaankaisteleet ovat valkeita vailla sävyä, vailla omaa ääntä, jolla laulaa pensaat vihertäviksi ja purojen pienet laineet taivaan kuviksi. Talven maalle jättämä kylmyys hohkaa kevääseen heränneistä mättäistä. Puu pysyy hiljaa, kurottaa oksiaan vailla viestiä.

Estherin askeleet ovat yhtä äänettömiä kuin puutkin, hänen paljaat jakansa eivät enää tunne kylmää. Sormet hipovat puun haavaista pintaa. Hän painaa päänsä sitä vasten, mutta kipu ei hellitä, ennalta tiedossa oleva kohtalo puun jatkeena ei anna toivoa. On vain sisällä vellova mustuus, joka on kylmä kuin päivä ilman aurinkoa.

"Mitä sinä kuulet?" Vieraan ääni ei saa Estheriä kääntymään, puu on lähellä, sormet tunnottomat, sisin kivun mustaama. "He eivät puhu sinulle. He eivät tahdo meiltä mitään." Kidehl astelee puun lähelle, mutta pitää etäisyyttä Estheriin kuin tämä olisi sairastunut eläin, joka voi purressaan tartuttaa sen, joka tulee liian lähelle.

Estherin silmät ovat suuret ja siniset, täysin erilaiset kuin Kidehlin yönmustat.

"Minä kuulen heidät", Kidehl sanoo, vihdoin varmana kuulemastaan, "kuolleet tässä puussa. He eivät halua sinua."

"Mitä he sanovat?" Esther kysyy lehvänohuella äänellä.

"Eivät he enää mitään sano. Hersi aiheuttaa minulle ääniä. Puuhun hirttäytyneiden muistot välkkyvät minulle, kuulen ajatuksia, mutta en voi olla varma, ovatko ne todellisia."

Kidehl astelee puun rungolle, aavistuksen päähän Estheristä. Hän kuljettaa pitkät, kapeat sormensa puun pinnalle ja huokaisee syvään. Portilla iskenyt pelko istuu syvällä sisällä, kuolleiden hiljainen hyminä sekoittuu sen vaikerrukseen. Kidehl ei saa ääniä hiljenemään.

"Erikoista", Kidehl kuiskaa katsomatta Estheriä silmiin, "sinussa tuntuu myös kaiku. En tiedä, mistä se johtuu."

Esther kavahtaa taaksepäin pitäen yhä kätensä kiinni puun pinnassa.

"Tiedätkö sinä?"

Esther pudistaa hiuksetonta päätään. Poskiluut tunkeutuvat miltei läpi ihosta, joka on kuin paperia, ohutta, mutta vahamaista.

"En, en", Esther sanoo äänen murtuessa. "Minuun vain sattuu. Se on sisälläni. Muut eivät luota minuun. Minusta ei tule suojelijaa. Minä –"

"Tiedätkö mitä?" Kidehl keskeyttää astuen Estherin lähelle vain kokeillakseen, päästääkö tyttö hänet iholle. Hän vie kätensä Estherin sydämen kohdalle, tunnustelee voimiensa kautta sen sykettä. Aivan kuten hänellä itselläänkin, myös Estherillä on käytössään kaksi eri voimaa.

Voima, joka Estherin sisällä sykkii, ei ole kuten Kidehlillä. Kidehl ei ole edhalle ja hersille muuta kuin pysäkki, jonka läpi juosta. Estherin käyttämän edhan ympärille on kerääntynyt musta huntu, pimeä kuin yö. Kidehl tuntee, kuinka sydän sykkii mustaa Estherin sisällä. Se ei ole kuin Kidehlin pelon ja kateuden tumma virta, se on jotakin absoluuttista, luonteeltaan mustaa ja kouluttamatonta. Puhdasta hersiä elävän ihmisen sisällä.

Kidehl vetää kätensä pois, säpsähtää Estherin sisällä vellovaa mustuutta. Tyttö ei näytä enää elävältä, on tuskin koskaan näyttänyt. Kenen toivo ylläpitää hänen kaltaisensa elämää, mikä pitää hänet hengissä? Kidehl tuntee, ettei tytössä ole enää hiventäkään toivoa jäljellä. Valo on iäksi piilotettu Estheriltä ja hänen mustalta sisimmältään.

"Mitä?" Esther alkaa vapista. "Miksi sinä katsot minua noin?"

"Anteeksi", Kidehl kuiskaa tietäen sanat turhiksi. Kidehl on käynyt portilla, ymmärtänyt molempia voimia. Hersi tuntuu aluksi kevyeltä kantaa, mutta mitä pitempään sen kanssa kulkee, sitä enemmän se vie käyttäjänsä voimia. Kidehl ei voi ymmärtää, kuinka Esther on voinut selvitä edhan käyttäjänä sen vastavoima sisällään.