Lumo

Luku 31: Lauluton

Kaksi pelotonta yötä. Kaksi tavallista, kuun valaisemaa yötä, joiden pimeys kestää katsetta. Taivas ei riipu läpäisemättömänä kattona kansan yllä, se on vain lempeä muistutus siitä, että valonkin tulee levätä. Eldith valmistautuu kolmanteen pelottomaan yöhön. Kyläläiset asettavat valoja talojensa portaille, pihat täyttyvät pienistä liekeistä.

Niilan askellus talojen välillä on levotonta. Todellisuus tuntuu väsyneeltä lasilta, joka on valmis hajoamaan maahan koska tahansa. Jännite kieppuu ilmassa, Niila tuntee sen värähtelyn kehossaan. Se haastaa häntä, ilkkuu hänelle, sillä hän tietää.

Sigrid ja Illusia ovat voiton uuvuttamia, Yvonne niin syvällä omassa päässään, ettei Niila saa ääntään kuuluviin. Vain Kidehl tuntuu olevan tavoitettavissa, mutta hän on alinomaan kyläläisten ympäröimänä. Hänet on kiedottu voittoon ja loistoon, jonka edessä hän seisoo hämmentyneenä. Niila sallii sen hänelle, sillä hänet on riuhtaistu tyhjyydestä keskelle tapahtumaketjua, johon hänen elämänsä nivoutuu olennaiseksi osaseksi.

Niila päivystää yksin. Yövartiosta ei olla vielä kokonaan luovuttu, Niila seisoo eri puolella kylän rajoja kuin Erik, joka on jätetty vahtimaan hiljaista metsänreunaa. Jännite ilmassa on kuin polte, joka odottaa aikaansa roihahtaa täydelliseksi, tuhoavaksi liekiksi.

Inje. Tietenkin, aina Inje. Vain Injeltä piiri on sulkenut silmänsä. Vain Injen Yvonne on kieltänyt. Niila tietää nyt varmaksi, ettei yö ole päättynyt, se vain odottaa oikeaa aikaa vyöryä lopullisesti kyläläisten ylle. Inje on pitkittänyt elämäänsä kuten vanhempansakin, miksi hän tekisi niin, ellei hänellä olisi siihen syvempää syytä? Miksi hän kulkisi kaikkialla ja tyytyisi osaansa jo hiipuneen, paikalleen palanneen voiman orjana? Niila ei usko Injen koskaan alistuvan sellaiseen. Injen on täytynyt seurata kaikkea vierestä, nauraa ihmisten onnelle ja huojennukselle. Hän kestää näennäisen häviön vain, koska tietää itse paremmin.

Jännite hajoaa, lasi murtuu. Kylän pohjoisrajalta kuuluu huutoa, Niilan keho jännittyy. Jalat kuljettavat hänet äänen luo vain nähdäkseen rajalla seisovan Erikin vapisevan kasvot vitivalkoisena. Mies on häntä vahvempi ja vanhempi, mutta tärisee polvillaan osoittaen metsän ja kylän rajaa.

Niila tuntee pimeyden puiden seassa. Yön lapsia ei enää ole, niiden silmät eivät voi kiilua mustuudessa. Silti metsässä on jotakin, jonka sävel on tumma ja häikäilemätön. Niila ei kavahda sen edessä, hän kohdannut sen jo aiemminkin. Hersi on päässyt hänen sisälleen, houkuttanut häntä luokseen.

Maa on siivottu kuolleista perhosista. Kauhun merkit on pyyhitty pois. Silti metsä elää, hersi levittää pimeytensä tavallisiin, voimista ymmärtämättömiin ihmisiinkin.

"Sinäkin tunnet sen?" Niila kysyy maassa vapisevalta Erikiltä. Mies nyökkää, hänen äänensä on paennut. Niila haluaisi rauhoitella, sanoa, että hätää ei ole. Metsän kuhistessa Niila ei kuitenkaan tee niin. Hersin pimeyden edessä ei ole sanoja.

"Mitä täällä tapahtuu?" Iliaksen ääni rikkoo pelon luoman hiljaisuuden, jossa Niilan sydämen syke rytmittää kauhun.

"Metsä... se..." Erikin sormi osoittaa vapisten puiden lomaan. Iliaksen silmät laajenevat. Niila hätkähtää, jopa hänen isänsä tuntee hersin läsnäolon.

"Mitä tämä on?" Ilias kavahtaa avoimesti metsässä liikehtivän voiman edessä. Niila tietää, että hersi pystyy viettelemään tavallisen, edhasta tietämättömän miehenkin. Hän seisoo isänsä järkkyvän, pelosta jännittyvän ruumiin ja hersin voimasta sykkivän metsän välissä.

"Tämä, isäni, on sitä, jonka olemassaolon olet kieltänyt koko ikäsi."

"Koitar sanoi, että yö on turvallinen, pimeys on poistunut yltämme. Miksi minä tunnen sen yhä täällä? Miksi pimeys tuntuu elävän, nielevän kaiken ilon ja naurun sisältäni?"